Erätaidot ovat luonnossa liikkujalle välttämättömiä. Mitä vaativampiin maastoihin ja sääolosuhteisiin mennään, sitä enemmän taitoja tarvitaan. Olen kuitenkin huomannut, että erätaidoista puhuttaessa keskustelu eksyy helposti sivuraiteille. Taidot, jotka olivat oleellisia vuonna 1800, eivät välttämättä ole tänä päivänä kaikkein tärkeimpiä. Varusteet ja muut reunaehdot ovat ratkaisevasti erilaiset. Mitkä ovat nykyretkeilijän hyödyllisimpiä taitoja? Entä mitä asioita tulisi ottaa huomioon, kun suunnittelee turvallista retkeä?

Kun puhutaan erä- tai retkeilytaidoista, tulenteko ja suunnistus nousevat ensimmäisten joukossa esiin. Ne mainitaan kaikissa aihetta käsittelevissä kirjoissa ja muissa oppaissa, kuten Luontoon.fi-sivuston Retkeilyn ABC:ssä. Pohditaanpa hetki, ovatko ne taidoista tärkeimmät.

Tulentekotaito

Aikana ennen kunnollisia sadevarusteita ja lämpimiä makuupusseja on nuotiolla lämmittely ollut ainoa keino pysytellä märissä olosuhteissa suhteellisen kuivana. Yöt selvittiin esimerkiksi louekankaan suojissa rakovalkean antaman lämmön turvin.

Nykyisillä varusteilla jopa useiden viikkojen talvivaellukset ovat mahdollisia ilman nuotion sytyttämistä. Esimerkiksi pitkät naparetket puuttomille jäätikköalueille tehdään bensakeittimien, tunnelitelttojen ja lämpimien makuupussien avulla.

Entä hätätilanteet? Tulenteko voisi tulla kysymykseen tilanteessa, jossa on esimerkiksi pudottu kylmään veteen ja kasteltu varusteet pahemman kerran. Tai hiihtoretkellä on eksytty ja lopulta uuvuttu kylmässä, kun autiotupa ei ilmestynytkään näköpiiriin suunnitellusti. Näissäkään tilanteissa en todennäköisesti säntäisi ensimmäisenä sytyttämään nuotiota. Polttopuiden etsimiseen menisi aikaa ja energiaa. Hypotermia voisi muuttua kohtalokkaaksi ennen kuin tulesta olisi apua. Jos tulenteko kosteista puista on täysissä voimissakin hankalaa, miten kauan siihen menisikään väsyneenä ja kylmettyneenä?

Useimmille retkeilijöille järkevin ratkaisu on pitää olosuhteisiin nähden riittävän lämmin makuupussi ja vaihtovaatteet 100 % varmuudella vesitiiviisti pakattuina, jolloin ne pysyvät kuivina, vaikka uisi rinkan kanssa vedessä. Kylmyyden tai kastumisen yllättäessä vaihtaisi kuivat vaatteet, pystyttäisi majoitteen ja kömpisi makuupussiin lämmittelemään. Aikaa ja energiaa kuluisi tulentekoon verrattuna murto-osa, ja lämmittävä vaikutus olisi varmempi.

Tässä toimintamallissa mukana täytyy aina olla majoite, jonka saa pystyyn kaikissa kuviteltavissa olevissa tilanteissa ja joka antaa riittävää suojaa vallitsevilta olosuhteilta. Metsäisillä alueilla kelpaa vaikka tarppi tai kevytpeite, avotunturissa yleensä jotain astetta suojaavampaa. Kyvyttömyys pystyttää teltta kovassa tuulessa on paljon pahempi ongelma kuin kyvyttömyys sytyttää tuli tuoreeseen tunturikoivuun. Nuotio on mukava tunnelmanluoja ja tietynlaisilla erämaaretkillä se voi myös toimia tärkeänä apuna varusteiden kuivauksessa. Henkeäni en silti sen varaan laskisi.

Suunnistustaito

Suunnistustaitoa on eriasteista. Huipputason kilpasuunnistaja löytää Jukolan viestin pitkän yön kaikki rastit lukien karttaa vauhdissa, jossa tavallinen pulliainen ei pysyisi edes sataa metriä juoksuradalla. Retkeilijän tarvitsee harvemmin löytää pientä rastilippua pimeässä supan pohjalta. Melko pitkälle riittää, jos osaa kävellä kompassin avulla suunnilleen oikeaan suuntaan ja seurata keskeisiä maamerkkejä.

Mutta onko suunnistustaito elintärkeä? Eksyminen on aiheuttanut Suomessa aivan viime vuosinakin useita vakavia vaaratilanteita ja jopa kuolemantapauksia. Tyypillisesti vaaraan joutuneet ovat etsineet autiotupaa, eikä heillä ole ollut riittävää varustusta leiriytymiseen. Tässä on siis aivan sama tilanne kuin tulentekotaidon kohdalla: erinomaista suunnistustaitoa tärkeämpää on pystyä leiriytymään tilanteessa kuin tilanteessa. Sopiva majoite ja lämmin makuupussi pelastavat. Sijainnin voi sitten yrittää määrittää hyvin nukutun yön jälkeen valoisaan aikaan.

Taskuun mahtuvat GPS-laitteet ovat varsin luotettavia, kunhan varaparistoja tai -akkuja on riittävästi mukana. Kaikissa nykypuhelimissakin on GPS-vastaanotin. Teoriassa navigointilaitteiden turvin voisi selvitä poluttomissa erämaissakin ilman juuri minkäänlaista suunnistustaitoa. Jos haetaan ääriesimerkkiä, vähimmillään suunnistustaidoksi riittäisi tieto lähimmän tien sijainnista ja kyky kävellä sinne kompassin tai auringon avulla. Tämän taidon voisi ottaa käyttöön, jos sekä GPS-laite että puhelin vastoin todennäköisyyksiä hyytyisivät kokonaan. Sivuhuomiona kerrottakoon, että laivatkin saavat seilata ilman paperisia merikarttoja, jos niissä on digitaalisilla merikartoilla varustettu kahdennettu ECDIS-laitteisto.

Paperikarttojen aika ei kuitenkaan ole vielä ohi. Niiden avulla on helpompi hahmottaa laajoja alueita ja suunnitella reittejä. Paperikartta on halpa ja kevyt turvavaruste, joten sen jättäminen kotiin olisi joka tapauksessa hölmöä. Lisäksi kartanluku tuo mukavaa aivojumppaa joskus yksitoikkoiseen vaeltamiseen.

Kaikesta yllä sanotusta huolimatta, kartta-alan ammattilaisena ja kuntosuunnistajana kannatan lämpimästi varman suunnistustaidon opettelua. Se ei yksinään ole henkeä pelastava tekijä, mutta voi helpottaa asioita onnettomuuden sattuessa.

Oikeasti tärkeät erätaidot

Mitkä sitten ovat kaikkein elintärkeimmät erätaidot? Seuraavassa muutamia omia nostojani.

Ensiaputaidot

Ensiaputaidot kuuluvat perinteisiin erätaitoihin, joita taatusti käsitellään kaikissa alan kirjoissa. Niiden paikka tärkeimpien taitojen joukossa on kiistaton. Nykyaikaiset varusteet ja teknologia ovat vähentäneet tulenteko- ja suunnistustaidon tarvetta, mutta ensiaputaitojen merkitys on yhtä suuri kuin ennenkin. Vaikka apua saisi kännykällä soitettua, ei pelastushelikopteri lehahda hetkessä paikalle.

Kaikkeen ei voi varautua, mutta jo esimerkiksi SPR:n EA1 ja EA2-kurssien käyminen antaa valmiudet moneen tilanteeseen. Pienet haavat, ruhjeet, nyrjähdykset ja venähdykset ovat tavallisimpia sattumuksia, joihin on hyvä varautua. Tärkeää on varata mukaan sopivat EA-välineet ja tietää miten niitä käytetään. En ole alan asiantuntija, joten en tässä anna täsmällisempiä vinkkejä.

Omien varusteiden tuntemus

Yksi vaarallisimpia virheitä on lähteä vaellukselle testaamatta omia varusteitaan kunnolla. Jos omien varusteiden käyttöä harjoittelee riittävästi lähiretkillä, niiden kanssa uskaltaa lähteä turvallisin mielin vaativampiin oloihin.

Kuten jo ylempänä mainitsin, mielestäni kaikkein tärkeintä on tuntea oma majoitteensa. Majoite pitää saada pystyyn kaikissa olosuhteissa ja sen rajat täytyy tuntea. Toinen melkein yhtä merkittävä varuste on keitin. Jos keitintä ei osaa käyttää tai se ei toimi tuulessa, voi vaelluksesta tulla kamppailu nälkää vastaan.

Listaa voisi jatkaa: sadevarusteet kannattaa testata oikeassa sateessa, kengät vaellusmaastoa vastaavassa maastossa rinkan kanssa. Parasta on, jos varusteet ovat myös korjattavissa maasto-oloissa. Teltta, jossa on seitsemän eri suuntiin sojottavaa kaarta, voi olla myrskyn jälkeen korjauskelvoton, mutta yhdellä sauvalla pystytettävä pyramiditeltta on lähes pomminvarma ja sisältää minimaalisesti liikkuvia osia.

Mitä varmempi on varusteiden toimivuudesta, sitä kevyemmällä kantamuksella reissuun voi lähteä. Kevytretkeilyn ajatellaan usein perustuvan kalliisiin superhypermateriaaleista valmistettuihin taikavarusteisiin. Todellisuudessa tärkeintä on valita mukaan vain tarpeelliset tavarat ja käyttää niitä fiksusti. Ylipäätään vaeltaminen Suomen olosuhteissa ei vaadi juuri lainkaan kalliita hifistelyvarusteita, vaan yksinkertaiset peruskamppeet kelpaavat lähes kaikkeen.

Kyky arvioida omat taidot ja niiden rajat

Helpoissa alkusyksyn olosuhteissa metsäisissä maastoissa vaeltaminen on varsin turvallista ilman mittavaa vaelluskokemusta. Pahimmillaan voi olla vähän märkää ja epämukavaa, jos varusteet ja taidot pettävät. Mitä vaativampiin oloihin mennään, sitä vähemmän on varaa virhearviointeihin. Jo lokakuisessa Lapissa epäonnistunut joenylitys ja sitä seuraava pakkasyö märissä varusteissa voi olla hengenvaarallinen. Talvella riskit ovat moninkertaiset.

Oman jaksamisen tuntemus on keskeistä. Liian usein päivämatkat venyvät ylipitkiksi, keskittyminen herpaantuu ja virheitä alkaa tulla helpoissakin asioissa. Väsyneenä voi kompuroida tasaisessakin maastossa, viiltää itseään puukolla tai hukata tärkeitä tavaroita. Aina jos tuntuu siltä, että vireystila on laskenut, on parasta pysähtyä, istua alas ja syödä eväitä. Ylipitkän päivämatkan jälkeen lepopäivä tai edes kevyempi päivä lisää vaelluksen turvallisuutta olennaisesti.

Oma strategiani taitotason kehittämiseen on ollut nousujohteinen harjoittelu. Olen siirtynyt pykälää vaativampiin olosuhteisiin aina siten, että taitojen pettäessä on mahdollisuus palata helpommalle alueelle. Suomessa tämä onnistuu mainiosti, sillä useimmat vaelluskohteet tarjoavat sekä haastellista avotunturia että suojaisaa metsää. Tällöin elämää tunturituulessa voi harjoitella melko turvallisesti: vaikeuksien yllättäessä voi luikkia takaisin metsän suojiin. Esimerkiksi talvitelttailua avotunturissa harjoittelin Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Matkaa lähimmälle autiotuvalle oli vain pari kilometriä, joten vaikka teltta olisi lentänyt taivaan tuuliin, ei kummempaa vaaraa olisi syntynyt.

Turvallisuussuunnitelma

Yhdistysten ja vastaavien tahojen järjestämillä vaelluksilla laaditaan tyypillisesti turvallisuussuunnitelma, jossa pohditaan todennäköisimpiä riskejä ja niihin varautumista. Vastaava käytäntö ei olisi pahitteeksi yksityishenkilöiden retkilläkään. Realistisesti laadittu riskianalyysi auttaa myös pakkaamaan mukaan oikeat varusteet. Itse mietin yleensä ainakin näitä:

• Missä on lähin tie, jos reissu tarvitsee keskeyttää? Jos tieverkosto on liian kaukana, missä on varmimmin kännykälle kenttää?
• Onko reitillä erityisiä riskipaikkoja, kuten vuolaiden jokien ylityksiä tai talvella heikkoja jäitä? Jos suunniteltua reittiä ei voida toteuttaa, mitä vaihtoehtoja sille on? Voiko jokea ylävirtaan seuraamalla löytää varman ylityspaikan?
• Millaisia lämpötiloja ja tuulia retken aikana on odotettavissa? Tarjoaako maasto tarvittaessa suojaa, jos tuuli yltyy myrskylukemiin?
• Onko kohdealueella autiotupia, joihin voi tukeutua esimerkiksi kaasun loppuessa tai teltan repeytyessä?
• Liikkuuko alueella muita ihmisiä, jotka onnettomuuden sattuessa voivat auttaa? Jos lähdet yksin ja loukkaat itsesi, löytävätkö muut vaeltajat sinut tuntien vai kuukausien kuluttua?

Näitä asioita pohtimalla voi muodostaa käsityksen, kuinka omavarainen retkellä tulee olla. Yksinvaellukselle Etelämantereelle tarvitaan satelliittipuhelin ja keskeisiä varusteita on syytä olla mukana kaksin kappalein. Sen sijaan useimmissa kotimaisissa erämaissa voi jonkin verran luottaa autiotupiin. Esimerkiksi varakeittimen kantaminen tai polttoaineen ylenmääräinen pakkaaminen mukaan on turhaa, jos päivämatkan päässä odottaa tarvittaessa autiotuvan kaasuliesi. Majoittumista ei kuitenkaan voi pelkkien tupien varaan laskea. Tupa voi olla vaikka palanut maan tasalle edellisenä päivänä.

Lopuksi

Arvostan suuresti perinteisten erätaitojen osaajia. Haluaisin itsekin osata sytyttää roihuavan nuotion läpimäristä risuista, mutta henkeäni se taito tuskin pelastaisi. En kannusta ketään lähtemään luontoon puutteellisilla taidoilla, vaan opettelemaan ne asiat, jotka ovat suunnitellun retken kannalta oikeasti tärkeitä. Pitkälle pääsee jo sillä, että varusteita ei valita Instagram-glitterin perusteella, vaan käytetään tuttuja ja käytännössä toimiviksi havaittuja peruskamppeita. Ne ovat ehkä rumia, mutta vaellus ei ole mikään kauneuskilpailu. Kun lisäksi uhraa ajatuksen tai pari riskianalyysin tekoon, on retken turvallinen läpivienti varsin todennäköistä.

Sokean erätaitojen opettelun sijaan haluaisin nähdä enemmän keskustelua nykyajan retkeilijän turvallisuuteen vaikuttavista tekijöistä. Oleellista olisi löytää sopiva tasapaino perinteisten taitojen ja nykytekniikan hyödyntämisen välillä.