Tänä kesänä en ole päässyt perhesyistä pidemmille vaelluksille tai kuvausmatkoille. Kameraa en silti ole ripustanut naulakkoon: lukuisat illat ja yöt ovat kuluneet lähiluonnossa retkeillen. Keski-Uudenmaan luontokohteet ovat näinä viikkoina tulleet tutuiksi, ja yllättäen eniten kuvattavaa on löytynyt kävelymatkan päästä kotiovelta.

Kaksiosaisen kirjoituksen ensimmäisessä osassa kuvataan öisiä kulttuurimaisemia.

Pidän kesää ikävänä vuodenaikana, mutta yksi kiistaton etu siinä on: valoisaa kuvausaikaa riittää lähellä kesäpäivänseisausta vuorokauden ympäri. Vahinko vain, että noin 19 tuntia vuorokaudessa valo on tylsää ja usein sää on ikävän kuuma. Yleensä lähden ulos vasta illan viilennyttyä ja viivyn kuvausretkellä pitkälle yöhön.

Täysikuu nousee

Kuulas kesäilta ehti edetä liiankin pitkälle ennen kuin hoksasin lähteä kuvausreissulle. Kohteeksi valikoitui lyhyen automatkan päässä sijaitseva Sipoonkorven kansallispuisto, jonka pohjoislaidan maisemaa hallitsee kauniisti kumpuileva Byabäckenin laakso.

Laakson laidalla mutkittelevaa hiekkatietä reunustavat perinneniityt ja kansallispuiston jylhät kuusikot. Osalla niityistä laiduntaa kesällä karjaa pitämässä maisemaa avoimena.

Pysäköin auton kansallispuiston parkkipaikalle ja talsin hiekkatietä eteenpäin samalla maisemia ja kasveja kuvaten. Varsinainen kuukuvauspaikka sijaitsi vasta kansallispuiston kaakkoispuoleisen peltoaukean laidalla.

Paikalle tullessani täysikuu kellui jo metsähorisontin yllä. Vielä ei ollut myöhäistä kuvata ennen illan pimentymistä. Kiertelin ja kaartelin sopivien sommittelujen perässä. Eniten silmääni miellytti suuren männyn asettelu täysikuun kaveriksi.

Kuukuvauksen toinen näytös

Seuraavana iltana täysikuu oli edelleen vallan hyvin kuvattavissa ja upea kirkas sää jatkui. Nyt suuntasin lähikohteelle Tuusulaan Rantamo-Seittelin kosteikkoalueelle.

Aukeissa maisemissa täysikuu olisi helppo saalis. Paitsi että paikan päällä valkeni pieni moka: korkea Sarvikallio sattui kuvauspaikalta juuri täysikuun noususuuntaan, joten ensimmäiset minuutit mollukka jäi metsän taakse. Odotellessani kuvailin auringonlaskun suunnan punerrusta.

Perinteisen kuumaisemakuvan jälkeen vaihdoin kameraan tuoreen hankintani, valovoimahirmu Sigma 50 mm f/1.4 Artin. Viljapeltojen äärellä oli hyvä kuvata tulkintoja Eino Leinon Nocturnesta:

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu

Ruislintu eli ruisrääkkä ei vain tällä kertaa laulanut, vaikka niitäkin olen Tuusulanjärven alueella havainnut.

Valovoimaisen objektiivin yksi etu piilee siinä, että hirveästä ryteiköstä voi saada kelvollisen maisemakuvan. Nämä lupiinit kasvoivat pusikkoisen ojan varrella, mutta täydellä aukolla eivät risut häiritse.

Väriä taivaalla

On vanha totuus, että maisemakuvaajan kannattaa olla liikkeellä sateisten päivien jälkeisinä iltoina. Kun ilmassa on kosteutta, nähdään näyttävämpiä auringonlaskuja. Tänä kesänä on sattunut mukavan paljon illaksi kirkastuneita sadepäiviä. Sellaiset illat olen viettänyt Tuusulanjärven lähimaastoissa kävellen.

Eräällä iltakävelyllä tapahtui kummia: koko seudun eläimistö ilmestyi eteeni aivan lähietäisyydelle. Siitä alkoi eläinkuvauksen teemaviikko, josta lisää kirjoituksen toisessa osassa.