Kesällä luonnossa tapahtuu eniten, mutta sisäinen maisemakuvaajani on parantumaton talvifani. Myös retkeilyaikana talvi on kiehtonut vuosi vuodelta enemmän.

Talvi on valokuvausmielessä hieman muita vuodenaikoja haastavampi ja erityisesti vaikeudet korostuvat retkillä, joiden aikana ei ole mahdollista päästä välillä sisälle lämpimään. Tässä muutama vinkki talviretkeilijöille, jotka haluavat retkeilyn ohella dokumentoida lumen ja jään valtaamia maisemia.

Kameran käyttöohjeessa saatetaan kieltää sen käyttö alle 0 asteen lämpötiloissa. Todellisuudessa nykyiset digikamerat kestävät helposti Suomen ankariakin talvioloja. Epävarmaa on sen sijaan, kieltäytyisikö valmistaja korjaamasta kamerassa ilmennyttä vikaa takuuseen, jos kameraa on käytetty pakkasessa. Vie siis kamera talvella ulos omalla vastuulla!

Kunnon laukku

Kameran kantotavan merkitys korostuu talvella. Hiihtäessä ei huvita turhaan kaivella esineitä repusta, joten kameran kannattaa kulkea etupuolella esimerkiksi olka- tai vyölaukussa.

Koska ilman hanskoja oleilu 20 asteen pakkasessa on yhtä tuskaa, tulee kameran olla otettavissa esiin käsineitä poistamatta. Hyvässä laukussa on riittävän iso pikalukko, jonka saa auki rukkaset kädessä. Kunnon pehmusteista ei ole laukussa haittaa, sillä ainakin kaltaiseni amatöörihiihtäjä tumpsahtelee vähänkään jyrkemmissä maastoissa tuon tuosta lumihankeen.

Etupuolella roikkuva olkalaukku ei haittaa hiihtämistä ja kameran saa nopeasti ulos. Patvinsuon kansallispuisto, Lieksa 12/2012. Kuva: Sampo Lammi.

Laukun sisältö onkin toinen pulma. Talvella kaikki ylimääräinen sähellys, kuten objektiivien
vaihto, kannattaisi minimoida. Talviretkillä mukanani kulkevat samat kaksi objektiivia kuin kesällä: Canonin 17-40mm f/4L ja 70-200mm f/4 IS. Yhdistelmä ei ole aivan optimaalinen, sillä rungossa on koko ajan kiinni väärä putki. Ilmeinen kompromissi näiden välillä olisi 24-105mm f/4L, mutta silloin menettäisin sekä kunnon laajakulman että telepään. Sellaiseen en toki suostu.

Etenkin kroppirungoille on saatavissa useita pitkähkön polttovälialueen kattavia objektiiveja. Ne eivät yleensä hurmaa valovoimalla tai kuvanlaadulla, mutta ovat ainakin vähemmän kunnianhimoiselle kuvaajalle oivia valintoja. Onhan parempi saada edes kohtalainen kuva kuin hukata tilanne objektiivin vaihtoon.

Näpit jäässä

Käsineet ovat valokuvauksen kannalta kriittisin talviretkeilyvaruste. Olen päätynyt nelikerroksiseen systeemiin: päällimmäisenä Ruotsin armeijan notkeat, vuorittomat nahkarukkaset, niiden alla kahdet lapaset ja lisäksi vielä ohuet villasormikkaat. Ideana on siis muodostaa mahdollisimman lämmin rukkanen, jonka läpi pystyy vielä juuri ja juuri painamaan kameran laukaisinta. Tarkemmat säädöt tehdään sormikkaat kädessä – ja nopeasti. Pidemmillä retkillä on olennaista, ettei rukkasten vuori ole kiinteä, jotta kuivaaminen esimerkiksi nuotiolla onnistuu.

Ylärivissä Ruotsin armeijan nahkarukkaset ja niiden sisävuorit, alarivissä toiset sisälapaset ja villasormikkaat.

Hieman leudommissa oloissa ja lyhyillä viikonloppuretkillä käytän ohuempia, vuorillisia nahkarukkasia ja niiden alla villasormikkaita. Ohuilla rukkasilla tekee valtaosan kameran säädöistäkin.

Jotkut kuvaajat suosivat rukkasten alla kynsikkäitä, siis sormikkaita joista sormenpäät puuttuvat. Ne kädessä pystyy tekemään kaiken saman kuin paljain käsin, mutta sormet altistuvat kylmälle. Metallista kameraa pidellessä tämä ongelma on erityisen ikävä, ja itse käytän siksi mieluummin sormikkaita. Eristekerros sormien ja kameran välissä ehkäisee hieman lämmön johtumisesta aiheutuvaa käsien jäätymistä.

Viime aikoina olen erään kylmäsormisen ystäväni suosituksesta alkanut harkita kemiallisia kädenlämmittimiä. Kyseessä on siis esimerkiksi pieni geelillä täytetty tyyny, jossa laukaistaan lämpöä tuottava kemiallinen reaktio. Tyyny voi pysyä lämpimänä jopa useita tunteja, parhaat mallit voi lisäksi ladata uudelleen keittämällä. Kuulostaa taikuudelta.

Joku vanhan liiton mies voisi kutsua tällaista turhaksi nykyajan vouhotukseksi, talvisodassakin pärjättiin ilman. Ainakaan itselleni sormien palelu ei kuitenkaan ole mikään itseisarvo, joten ehkäpä olisi jo aika lopettaa kärvistely ja siirtyä 2010-luvulle. Nykyään olisi olemassa myös patterikäyttöisiä lämmittimiä, mutta joku raja sentään! 🙂

Virtaa

Kuten todettua, kamera kyllä kestää mainiosti Suomen talvioloja. Tekniikkapuolella kriittisintä on akkujen toimivuus. Vanhemmat akkumallit menettävät kylmässä tilapäisesti kapasiteettiaan, mutta palautuvat lämpimässä. Tällaisia akkuja on syytä säilyttää talviretkillä esimerkiksi povitaskussa tai rukkasen sisällä. Kun kamerassa oleva akku on hyytynyt, siirretään se lämpimään odottelemaan palautumista ja kaivetaan povarista uusi akku kehiin.

Yöksi akut kannattaa ottaa mukaan makuupussiin. Viime talvena unohdin erään kerran kaikki neljä akkuani yöksi 15 asteen pakkaseen. Aamulla kuvaamisesta ei tullut mitään ennen kuin akut olivat viettäneet hyvän tovin povitaskussa.

Revontulikuvaus 25 asteen pakkasessa kehnoilla akuilla on järjetöntä hommaa. Pitkät valotukset syövät akkuja niin, että parin kolmen kuvan välein on kaivettava povitaskusta uusi. Koivusuon luonnonpuisto, Ilomantsi 12/2010.

Uudet akut, esimerkiksi Canonin 6D:n, 7D:n ja 5D Mark III:n käyttämä LP-E6, toimivat kylmässä huomattavasti paremmin. En ole toistaiseksi havainnut mainittavaa kapasiteetin heikkenemistä, mutta ääriolosuhteet ovat vielä testaamatta.

Joulukuun alussa neljän päivän vaelluksella otin noin 600 kuvaa eikä akku ollut reissun jälkeen läheskään tyhjä. Viime vuonna vastaavissa oloissa vanhalla kameralla jouduin vaihtelemaan akkuja jatkuvasti. Viime huhtikuussa kuvasin uudella rungolla Lapissa useampaan otteeseen revontulia eikä akku tyhjentynyt, vaikka luukutin välillä pitkiä valotuksia lähes tauotta useamman tunnin.

Kuvaustilanteen haasteita

Kuvaustilanteessa on tärkeää olla hönkimättä etulinssiin päin: hengistyksen kosteus jäädyttää linssin välittömästi. Sama tapahtuu vielä helpommin etsimen kanssa, mutta sen jäätyminen ei ole yhtä fataalia, joskin vaikeuttaa sommittelua.

Maisemakuvauksessa eräs käytännön ongelma on kuvaajan omat jäljet. Jos haluaa kuvata neitseellistä lumihankea, on kulkureitti suunniteltava tarkoin, ettei harkitsematon suksenjälki pilaa koskematonta vaikutelmaa. Ryhmässä vaeltavan kuvaajan on lisäksi varottava retkitoverien liikkeitä.

Tällä kertaa hiihtoura tuli kuvaan mukaan tarkoituksella. Koivusuon luonnonpuisto, Ilomantsi 12/2010.

Tauoilla tai vaelluspäivän jälkeen kuvia voi ottaa kaikessa rauhassa, ja silloin jalusta on poikaa. Talvella se on erityisen tarpeellinen pitkän pimeän ajan vuoksi. En osaa ottaa kantaa eri jalustamallien toimivuuteen kylmässä – olen käyttänyt vain yhtä. Velbonin hiilikuitujalusta kierrettävillä lukoilla on pelannut täysin moitteetta -30 asteen pakkasillakin.

Kuvattaessa lumihankea kannattaa automaattivalotusta korjata noin aukon verran ylöspäin, koska kameran valotusautomatiikka pyrkii valottamaan lumen keskiharmaaksi. Vastaavasti tummaa kohdetta kuvattaessa tarvitaan alivalotusta.

Mikäli ei kuvaa RAW-formaatissa, kannattaa valkotasapainoon kiinnittää lumimaisemissa erityistä huomiota. Ihmissilmä korjaa lumen valkoiseksi. Sen todellinen väri riippuu kuitenkin valon luonteesta. Kamera saattaa nähdä pilvisen päivän hangen varsin sinertävänä. Talvikuvien säätäminen kuvankäsittelyssä luonnollisen näköisiksi onkin kokonaan toinen tarina, ja taidan harjoitella asiaa vielä pari talvea ennen kuin uskaltaudun siitä kirjoittamaan.

Alkuillan sininen hetki. Sinisyyttä on vähennetty kuvankäsittelyssä aika tavalla, mutta vieläkin melko siniseltä näyttää. Lauttasaari, Helsinki 12/2010.

Kondensio uhkaa

Kameralle talviretken riskialttein vaihe on siirtyminen retken jälkeen sisälle lämpimään. Liian nopea lämpeneminen aiheuttaa kosteuden tiivistymisen kameran sisään. Ilmiön voi välttää yksinkertaisesti viemällä kameran sisätiloihin tiiviisti suljetussa laukussa ja antamalla sen näin hitaasti lämmetä muutaman tunnin ajan. Jotkut käyttävät ongelman ehkäisyyn muovipussia, mutta olen todennut kameralaukkuni olevan riittävän tiivis.

Pokkarikuvaajalle saattaa tulla houkutus säilyttää kameraa retken aikana povitaskussa. Kätevää: siellähän akkukin pysyy mukavasti lämpimänä. Näin ei kuitenkaan tulisi tehdä, sillä sama kosteuden tiivistyminen vaanii, kun kamera seilaa jatkuvasti ruumiinlämmöstä pakkaseen ja takaisin.

Olin vähällä kirjoittaa loppukaneetiksi, että olen ottanut tuhansia talvikuvia eikä yksikään kamera ole vielä mennyt rikki. Sitten muistin uskollisen 30D:n sulkimen rikkoutuneen helmikuun 2011 paukkupakkasilla, kun makasin pari päivää räiskimässä höyryävän Vanhankaupunginkosken asukkeja. En tiedä oliko talvella osuutta asiaan vai tuliko suljin muuten vain tiensä päähän, mutta tapauksesta huolimatta uskallan edelleen ulkoiluttaa kameraa talvisessa luonnossa niin parin tunnin päiväretkillä kuin viikon mittaisilla hiihtovaelluksillakin.