Toukokuussa ikuinen pohjoistuuli vihdoin päättyi ja Uudenmaan alueeltakin olisi saanut poistua muualle Suomeen. En ollut kuitenkaan lähdössä kauemmas, sillä maakunnassani riitti yllin kyllin tuttuja ja ennestään tuntemattomia kuvauspaikkoja.

Aamuja ja iltoja Tuusulanjärvellä

Varhaisina kevätaamuina toistuu sama kaava: ensimmäisenä herää kalastaja, toisena luontokuvaaja, kolmantena koiranulkoiluttaja.

Sumuisena kevätaamuna suuntasin Vanhankylänniemeen. Muita ihmisiä ei näkynyt, paitsi yksi kalastaja Tuusulanjärvellä. Sankka sumu peitti maiseman lähes kokonaan. Maltillisesti aaltoileva hämärä järvi oli oikeastaan varsin kuvauksellinen näky.

Auringonnousua oli turha jäädä odottelemaan, aurinkoa ei sumun läpi näkyisi tunteihin. Jatkoin matkaa Sipoon puolelle ja lähdin kuljeskelemaan metsiin.

Lintujen konsertti alkoi olla parhaimmillaan. Lukuisat punarinnat, laulurastaat, peukaloiset ja muut aamun laulajat toivottivat kuvaajan tervetulleeksi raikkaaseen kevätmetsään. Kuvattavaksi asti siivekkäät eivät kevätkiireiltään joutaneet, joten keskityin lähinnä sohimaan sammalpeitteisiä puita.

Lämpimät ja tyynet säät jatkuivat. Tuulisen huhtikuun jälkeen otin niistä ilon irti. Pyöräilin Tuusulanjärveä ympäri ja kuvailin iltaisin järvimaisemia. Eräs erityisen kaunis ilta päättyi retkelle Halosenniemeen.

Pari päivää myöhemmin onnistuin jotenkin unohtamaan kokonaan täysikuun nousun. Illalla olisi ollut täydelliset olosuhteet kuukuvaukseen.

Onnekkaasti seuraavana aamuyönä heräsin lapseni huutoon, enkä saanut enää nukuttua. Pakkasin kamerat ja huristelin järven rantaan. Siellähän laskeva täysikuu möllötti taivaalla Sarvikallion yllä! Kyhmyjoutsenpari lipui sopivasti kuvaussektorin ohi.

Kun kerran olin hereillä, jatkoin vielä matkaa Sarvikalliolle. Sinne onkin nykyään parasta mennä arkiaamuna kello 5 aikaan, sillä uusien reittien ja koronakevään myötä paikasta on tullut varsinainen turistirysä.

Sarvikallion poluilta löytyi tyyni järvinäkymä ja yhteistyöhaluinen käpytikka.

Kevätretkellä Loviisassa

Keväällä säiden lämmetessä suosituista luontokohteista tulee vielä aiempaakin ruuhkaisempia. Koko kevään olen etsinyt kartoilta Uudenmaan retkikohteiden syvintä undergroundia – paikkoja, joihin aurinko ei paista ja ihminen ei löydä. Eräs lupaava kohde löytyi Loviisasta.

Lähdin parin retkikaverin kanssa koronaturvalliselle telttaretkelle. Saavuimme paikalle omilla autoilla, yövyimme eri teltoissa ja hoidimme keittelyt omatoimisesti. Näin oli mahdollista noudattaa suosituksia turvaväleistä.

Ensimmäisenä kohteenamme oli Kasabergetin tulenjohtotorni. Vuonna 1939 rakennettu betonitorni sijaitsee komealla paikalla avoimessa kalliomaastossa. Torni vaikutti ikäänsä nähden varsin hyväkuntoiselta ja sen huipullekin pääsi kiipeämään.

Jälkikäteen ihmettelin, miten näinkin laaja alue on säilynyt ilman massiivista rantarakentamista. Uudellamaalla kuitenkin käytännössä lähes jokainen ranta on täynnä yksityisiä mökkejä. Harvoja poikkeuksia ovat viralliset virkistys- tai suojelualueet, kuten Porkkalanniemi, Kopparnäs tai Uutela.

Ilmeisesti syy on siinä, että alueelle suunniteltiin ydinvoimalaa. Kasabergetin naapurissa Hästholmenin saaressa sijaitsee jo ennestään Loviisan ydinvoimala. Fennovoiman uuden ydinvoimalan sijanniksi valikoitui kuitenkin lopulta Pyhäjoen Hanhikiven alue.

Matka jatkui kivisten metsien halki merenrantaan. Ennen leiriytymistä katsoimme tarkkaan, ettei rannalla tai sen lähellä ole pesiviä lintuja, joita voisimme häiritä. Ei näkynyt. Teltoille löytyi tasainen tontti suurten kivien vierestä.

Kaasukeittimellä valmistetun pikapäivällisen jälkeen jäi hetki aikaa pyöriä rantakaistaleella kameran kanssa. Iltavalot osuivat hyvin niemenkärkiin ja vähän myös yhteen lahdenpohjukkaan. Kyhmyjoutsenia lepäili lahdella kymmenittäin.

Viimeisillä valoilla jallitin metsäkirvistä tervalepikossa. Lopulta se suostui jähmettymään hetkeksi valospottiin, joskin hieman sotkuiseen kohtaan.

Auringonlaskun jälkeen taivaalle ilmestyi vielä komea iltarusko. Siihen olikin hyvä päättää illan kuvaussessiot.

Uni maistui teltassa liiankin makealle. Erityisen hienoja aamuvaloja ei ollut tiedossa, joten nukuimme suosiolla kahdeksaan. Aamupuuron jälkeen istuskelin hetken ohilentäviä lintuja tähtäillen. Parhaiten kuvauslinjalle osui merimetso.

Loppukevään iltoja

Kauniina toukokuun lopun iltana Pohjois-Sipoon metsät houkuttelivat kävelyretkelle viimeisten valojen aikaan. Objektiiviksi valikoitui hämärien paikkojen luottopeli Sigma 50 mm f/1.4 Art.

Toisena iltana päädyin pakolliselle asiointimatkalle Kirkkonummelle. Hyödynsin tilaisuuden käväisemällä samalla lyhyellä retkellä Meikon luonnonsuojelualueella. Nostalginen paikka, sillä muutama vuosi sitten Espoossa asuessani ravasin siellä jatkuvasti.

Tuttu erämaatunnelma oli edelleen olemassa, joskin uusia merkittyjä reittejä oli ilmestynyt maastoon. Neljän lammen kierros vei matkani monille nuoruuteni suosikkipaikoille. Myös kävijämäärä on lisääntynyt, hieman sateisena arki-iltanakin parkkipaikka oli lähes täynnä. Metsässä sai kuitenkin kulkea rauhassa.

Vaikka Uudenmaan sulku olisi jatkunut pidempään, retkikohteet eivät kotimaakunnastani olisi loppuneet kesken. Vielä riittää sellaisiakin paikkoja, joissa ei ole tungosta. Etenkin, jos liikkuu lähinnä aamuvarhaisella ja iltamyöhällä.