Tänä kesänä olen ollut vapaalla poikkeuksellisen paljon, sillä kesälomaan yhdistyi muutama viikko isyysvapaita. Heti ensimmäinen vapaa viikko kesäkuun alussa vietettiin perhelomalla Etelä-Savon maisemissa. Alkukesä on luonnossa upeaa aikaa, ja maalaistalon pihapiirissä riitti ihmeteltävää sekä taaperolle että luontokuvaajalle.

En koko viikon aikana lähtenyt varta vasten kuvaamaan kuin yhtenä iltana. Silti kuvaustilanteita pölähti eteen välillä aivan liukuhihnalta. Saunaa lämmittäessä seuraa piti pikku metsäjänis, laiturilla makoillessa vesilinnut lipuivat lähelle, liiterin räystään alla kasvoi iso katras räkättirastaan poikasia.

Rastaat varttuvat isoiksi

Heti reissun alussa kiinnitin huomioni pihapiirin keskeisellä paikalla sijaitsevaan räkättirastaan pesään. Poikaset olivat kuvaamisen kannalta juuri sopivassa vaiheessa: riittävän isoja kurkottelemaan pesästä, mutta eivät vielä lähdössä pois.

Lintujen pesäkuvauksessa on syytä käyttää aina runsaasti harkintaa, jotta pesintä ei missään tilanteessa häiriinny. Monesti on parempi olla kuvaamatta ollenkaan. Nyt räkättiemo ruokki poikasiaan tyytyväisenä, vaikka pihassa pyöri jatkuvasti ihmisiä. Niinpä kuvaaminenkin 420 mm polttovälillä onnistui ilman häiriötä.

Päivä päivältä surkeat rääpäleet varttuivat isommiksi ja isommiksi. Ne alkoivat kurotella pesän laidan yli sen näköisinä, että pian olisi aika lähteä suureen maailmaan.

Niin tapahtuikin. Tämä neljä päivää ensimmäisten kuvien jälkeen taltioimani potretti jäi viimeiseksi, seuraavassa hetkessä pesä oli tyhjä.

Vesilintuja laiturilta

Päivät kuluivat intensiivisesti lapsenhoidon parissa, hengähdystaukoja tarjosivat lähinnä päiväunet. Nukutin lapsen pari kertaa päivässä vaunuihin ja usein jätin vaunut varjoon rannan tuntumaan.

Päiväunien aikaan vietin itse leppoisaa lomaa istuskelemalla laiturilla. Pian opin, että kamerakalusto pitää olla matkassa: jos laiturilla istuu hiljaa, vesilinnut tulevat lähelle.

Telkkäpoikue ui suoraan kuvaushollille ja vieläpä sopivasti varjoon jäävää rantakivikkoa vasten. Lyhyen hetken tarjolla oli tumma tausta, jollaista toivoin kuviin.

Toisena päivänä vuorossa olivat isokoskelot. Ne uivat laiturin alta ja ponnahtivat pintaan liiankin lähellä, alle metrin päässä. Mokasin parhaat tilanteet, mutta yksi skarppi lähikuva sentään tallentui muistikortille.

Nisäkäselämää

Tein jälleen pahan virheen ja lähdin lämmittämään saunaa ottamatta kameraa mukaan. Tuskin pilvisen harmaana iltapäivänä mitään kuvattavaa sattuisi kohdalle.

Rantaheinikosta kuului kahinaa. Mikä lie peippo tai rastas siellä loikkii, ajattelin. Jokin vaisto sanoi, että kannattaa katsoa tarkemmin. Aivan rantaviivan tuntumassa loikki söpöin mahdollinen eläin, metsäjäniksen poikanen.

Juoksin talolle hakemaan kameran ja onnekkaasti pupujussi oli vielä palattuani tallessa. Tiheässä heinikossa oli pakko päästä aivan lähelle, jos halusi kuvaan muutakin kuin vihreää muhjua. Hetken ryömittyäni löysin lähes esteettömän kuvauslinjan:

Pikku jänis antoi ottaa muutaman naamapotretin, sitten se kiitti seurasta ja loikki laiturin alta syvemmälle heinikkoon.

Myöhemmin kesäillan hämyssä satuin vilkaisemaan oikeaan aikaan läheiselle niitylle. Tuuheaturkkinen supikoirahan siellä hiiviskeli. Olin jo oppinut, että laukaisuvalmis kamera on syytä pitää aina saatavilla. Ehdin ampua yhden sarjan oikeaan suuntaan ja jokunen terävähkö kuva syntyi. Ympäristö oli vähemmän yllättäen risukkosotkua, kuten niin monesti äkillisissä nisäkästilanteissa.

Viitakerttusen jäljillä

Harmaana sadepäivänä kuljeskelin huvikseni pihapiirissä lintukaluston kanssa. Tasainen valo voisi toimia lintukuvissa melko hyvin. Pysähdyin kauniisti kukkivan omenapuun luokse. Oksistossa hyppi jokin tirppa.

Tulkitsin linnun viitakerttuseksi, joita etenkin iltaisin lauleli pensaikossa. Asetelma oli epätoivoinen: tiheä omenapuu, pieni lintu, hämärät olosuhteet. Hetken kauheassa risukossa seikkailtuaan kerttunen hypähti avarampaan paikkaan. Laukaisin kameran ja samassa lintu avasi nokkansa. Lähtöasetelmaan nähden syntyi yllättävän kelvollinen kuva.

Jatkoin lähipensaiden kiertelyä. Löytyi lisää viitakerttusen oloisia lintuja vielä epätoivoisemmista paikoista. Ruskeat pikkulinnut ovat vaikean puoleisia määritettäviä, joten en mene takuuseen seuraavan siivekkään lajista. Ainakin kuvasta saa aavistuksen siitä, millaisessa ryteikössä oltiin.

Tyyni souturetki

Yhtenä iltana lapsen jo nukkuessa pääsin livahtamaan souturetkelle. Maailmassa ei ole montaa parempaa asiaa kuin soudella yksin tyynessä kesäillassa.

Rantauduin pieneen lahdenpoukamaan mäntytaimikon lähelle. Arvelin pystyväni nostamaan dronen ilmaan taimikosta paremmin kuin tiheän pensaikon suojaamalta rannalta. Paikka osoittautui hieman haastavaksi, mutta mahdolliseksi.

Dronen virittäminen vaatii pikkutarkkaa säätöä ja vaikeuskerrointa lisää se, että vehjettä operoidaan kännykän kosketusnäytöltä. Useimmiten näpit ehtivät jäätyä ennen kuin laite on edes ilmassa. Nyt ongelmana ei ollut kylmyys, vaan ahnas hyttyspilvi, joka vaani tauotta paljaita sormiani.

Sain yhden suunnilleen toivotunlaisen kuvan ja dronen ehjänä alas ahtaasta välistä – illan tavoite saavutettu.

Paluusoudun aikana valot vain paranivat, enkä pitänyt kiirettä. Matkalla pohdiskelin, voisiko pienen lapsen kanssa tehdä pitkän souturetken helpommin kuin erämaavaelluksen. Hmm, mitähän ensi kesänä keksisi?