Tammikuussa minua ja monia muita järkytti syvästi Pallastunturilla sattunut lumivyöryonnettomuus, jossa menehtyi kaksi hiihtovaeltajaa. Tällaiset tapahtumat aiheuttavat aina rumaa jälkipyykkiä ja synnyttävät someen yhtä paljon talvivaeltamisen asiantuntijoita kuin korona-aikana on ilmestynyt epidemiologeja ja sota-aikana nojatuolikenraaleita.

Talvivaellus on edelleen aivan turvallinen harrastus, mutta siihen liittyy riskejä, jotka voivat epätodennäköisten ketjureaktioiden seurauksena realisoitua. En lähde Pallaksen tapahtumia spekuloimaan, eikä ole mitenkään varmaa, että minä tai joku muu vaeltaja olisi tehnyt yhtään parempia ratkaisuja. Sen sijaan haluan valottaa hieman, millaisiin skenaarioihin varaudun omilla talvivaelluksillani ja millaisia vaaratilanteita tai sellaisten alkuja niillä on sattunut. Tämä ei ole kattava esitys talvivaellukselle varautumisesta, vaan pikemminkin sekava kokoelma muutamista tärkeistä asioista.

Oikeiden varusteiden valinta ja varautuminen niiden korjaamiseen

Olen retkeillyt paljon porukoissa, joissa varusteiden taso on ollut kauniisti sanottuna hieman kirjava. Harvalla satunnaisemmin retkeilevällä on kaapeissaan täydellistä talvivarustusta, joten tyypillisesti varusteita haalitaan lainaksi milloin mistäkin – kavereilta ja isoisän heinäladosta.

Retkilläni on siksi usein jollekin porukassa sattunut välinerikkoja. Suksien siteitä on hajonnut, sauvoja on katkeillut, vaatteita on revennyt, varusteita on poltettu tulessa. Isossa ryhmässä onkin hyvä pitää mukana varakappaleita kriittisimmistä varusteista. Yhdet varasauvat tai jopa varasukset eivät paljon 10 hengen ryhmässä paina, ja vararukkaset voivat pelastaa paleltumilta.

Korjauspuuhia varten mukana on ollut esimerkiksi erilaisia teippejä, paikkausvälineitä, hihnoja, nippusiteitä, rautalankaa, pihdit ja ruuvimeisseli. Kaikille on ollut joskus käyttöä. Perinteinen eräside on sikäli huoltovarma, että siihen on helppo kuljettaa mukana vararemmejä ja ylimääräinen kantajousi.

Moni hiihtää nykyään BC-siteillä ja monoilla, joilla suksen ohjaus on jämäkämpää kuin eräsiteeseen sopivalla huopakumpparilla. Tässä systeemissä heikoin lenkki on monon kärkitappi, joiden hajoamisia on raportoitu muutamia. Tuorein tapaus sattui kriittisessä paikassa, nimittäin tänä talvena Etelänavalle hiihtäneelle suomalaisretkikunnalle. Ihme kyllä, he pystyivät korjaamaan monon hiihtokuntoon ja matka jatkui. Melkoinen temppu tilapäisvälineillä!

Ennen kevään hankikelejä pitkät metsäsukset ovat varmin valinta, paitsi avotunturissa tai suojakelien jälkeen hanki voi kantaa lyhyempiä ja kapeampia tunturisuksiakin. Toisaalta pitkät metsäsuksetkaan eivät saisi antaa valheellista turvallisuuden tunnetta, että mihin vain ehtii hiihtää kepeästi. Metrinen hanki ilman kantavia kerroksia on todella raskasta hiihtää kolmimetrisilläkin lankuilla.

Varusteiden valinnassa ehkä suksiakin tärkeämpää on, että majoite sopii olosuhteisiin ja makuupussi ja -alusta ovat tarpeeksi lämpimät. Makuupussin ja vaihtovaatteiden vesitiivis pakkaaminen on talvellakin erittäin suotavaa. Kunnon taukovaatetus, lämpimät hiihtojalkineet ja paksut rukkaset auttavat myös pärjäämään kylmässä.

Majoittuminen kaikissa olosuhteissa

Turvallisuusajattelussani aivan välttämätöntä on kyky majoittua turvallisesti kaikissa olosuhteissa. Aiempina vuosina Suomessa on tapahtunut muutamia vakavia onnettomuuksia siksi, että talvivaeltajilla ei ole ollut omaa majoitetta eikä kunnollisia makuupusseja. Tuvalta tuvalle vaeltaminen on iso riski, jos ei ole varautunut yöpymään maastossa. On myös hyvä asennoitua niin, että teltassa yöpyminen on odotettavaa, eikä vain hätätilanteita varten. Muuten käy helposti niin, että teltan pystytys ei hätätilanteessa sujukaan niin sutjakasti kuin pitäisi.

Varsinkin tunturialueilla on tärkeää osata pystyttää teltta myös kovassa tuulessa, jotta majoittumisen voi tehdä myös sään muuttuessa vaikeaksi. En osaa pystyttää telttaa mielestäni riittävällä varmuudella myrskyssä, joten vältän talvella sellaisia avotuntureita, joista ei pääse nopeasti suojaisempiin maastoihin.

Tarve paikalleen jäämisen ja siten myös majoitteen pystytykseen voi tulla monesta eri syystä:

• Sää menee liian huonoksi etenemiseen esimerkiksi myrskyn tai heikon näkyvyyden vuoksi. Metsässä tätä tapahtuu harvoin, tunturissa yleisesti.
• Hiihtokeli menee vaikeaksi esim. suksenpohjiin tarttuvan lumen takia.
• Sairastuminen, loukkaantuminen tai uupuminen estää liikkumisen tai vaatii hoitotoimia. 
• Välinerikko, kuten suksen siteen hajoaminen, vaatii korjaustoimenpiteitä.
• Varusteita on päässyt kastumaan ja ne pitää kuivattaa.

Näistä kaikki ovat tapahtuneet omilla hiihtovaelluksillani, lukuun ottamatta etenemisen keskeyttämistä huonon näkyvyyden tai myrskyn takia. Vaellan talvisin niin harvoin tunturissa, että tällaista tilannetta ei ole tullut eteen. Yhden kerran tunturissa osui kyllä eteen täydellinen white-out, mutta sitten pilvisyys hälveni ennen kuin ehdimme miettiä suunniteltua aiemman majoittumisen tarvetta. White-outissa hiihto voi tietyillä alueilla olla vaarallista, koska esimerkiksi pieniä jyrkänteitä tai lumilippoja ei näe. Lumivyöryjen riskikin on olemassa, jos ajautuu liian jyrkille rinteille tai niiden juurelle.

Varsinkin isommassa porukassa vaeltaessa on melko todennäköistä, että joku sairastuu, saa pienen vamman tai hajottaa varusteita. Sellaisissa tilanteissa huoltotoimia on parempi tehdä rauhassa teltan suojissa kuin sään armoilla. Ensiaputaidot ja -välineet ovat talviretkillä arvossaan, mutta niiden käsittely vaatisi kokonaan oman kirjoituksen ja osaavamman kirjoittajan.

Avun hälyttäminen

Nykyään ovat yleistyneet erilaiset satelliittipohjaiset hätälähettimet tai puhelimet, joilla avun hälyttäminen onnistuu myös silloin, kun matkapuhelinverkkoa ei ole. Tällaiset ovat luonnollisesti välttämättömiä esimerkiksi naparetkillä, mutta myös Suomen erämaissa on paljon puhelinverkon katvealueita esimerkiksi tunturien välisissä laaksoissa. Tunturien huipuilla kenttää useimmiten on.

Hätälähetin voi myös tuoda liiallista turvallisuuden tunnetta, mikä on hyvä tiedostaa. Avunpyynnöstä voi vielä kestää tunteja tai päiviä avun saapumiseen, joten kyky selviytyä maastossa omin voimin on joka tapauksessa elintärkeä.

Itse en toistaiseksi ole tehnyt sen luonteisia reissuja, joilla hätälähetin olisi ollut ehdottomasti tarpeen. Katvealueita osuu usein matkalle ja niiden paikkoja voi arvailla etukäteen. Puhelimessa on syytä aina pitää akussa virtaa, jotta hätäpuhelun soittaminen on mahdollista.

Porukassa retkeillessä on yksin retkeilyä todennäköisempää pystyä lähettämään joku katvealueelta ylemmäs soittamaan apua tai muuten hajaantua kahteen ryhmään. Porukka tuo turvaa myös siksi, että varusteita kuten telttoja ja keittimiä on tällöin mukana useampia kappaleita. Ladun avaaminenkin on helpompaa, kun kärkihiihtäjää pystytään kierrättämään.

Hätäpuhelua en ole koskaan joutunut talvivaelluksella soittamaan. Yhdessä haastavissa talviolosuhteissa sattuneessa sairastapauksessa olimme varautuneet soittamaan apua, jolloin evakuointi olisi tapahtunut todennäköisesti moottorikelkalla. Potilas kuitenkin toipui tuvalla levättyään ja kykeni hiihtämään loppuun omin jaloin.

GPS-laite tuo varmuutta omasta sijainnista, mutta myös paperikartta ja kompassi täytyy olla mukana. Erillinen GPS ja riittävä määrä varaparistoja tuo turvaa, jos pelkän kännykän karttasovelluksen toimivuus kylmässä onkin epävarmaa. Etenkin jos on syystä tai toisesta pakko liikkua nollanäkyvyydessä alueella, jossa voi olla vaikkapa vaarallisia jyrkänteitä tai kuruja, GPS:n käyttö aidosti lisää turvallisuutta. 

Toisaalta myös puhelimessa on hyvä olla off-line maastokartat, sillä GPS-laite voi kadota tai mennä epäkuntoon. Esimerkiksi helmikuisella retkellä Puljun erämaassa GPS-laitteeni hyytyi 20 asteen pakkasessa, koska muutaman vuoden vanhojen AA-akkujen kylmänsietokyky oli alentunut.

Ajoissa luovuttaminen ja oikea-aikainen päätöksenteko

Valitettavasti ihmismieli toimii siten, että sen on vaikea myöntää itselleen, että nyt on oikea aika luovuttaa ja kääntyä takaisin tai pystyttää leiri. ”Enää pari kilometriä tuvalle”, ”Kyllä minä hetken vielä jaksan ennen lounastaukoa”, ”Ei tämä vamma nyt niin paha ole”, ”En kehtaa soittaa apua kun ei vielä ole mitään hätää”.  Onnettomuuksiin johtavat ketjureaktiot alkavat juuri tällaisista tilanteista. Sää menee huonoksi, eikä kovassa viimassa ja pakkasessa tee mieli pysähtyä. Nälkää ja uupumusta ei itse huomaa ja silloin kuin voimia olisi vielä jäljellä, ei malteta laittaa leiriä pystyyn.

Omilla retkilläni yleisin haaste on, että energiankulutuksen suuruus kovassa pakkasessa yllättää joka kerta. Vaikka olen mielestäni syönyt aivan hyvin, yhtäkkiä hiihto ei vain kulje. Tällaisesta nälän ja rasituksen aiheuttamasta uupumuksesta tai apaattisesta mielentilasta on lyhyt matka siihen, että arviointikyky heikkenee ja tulee tehtyä kohtalokkaita virheitä.

On hyvää tuuria, ettei näissä tilanteissa omalla kohdallani ole käynnistynyt vaarallisia tapahtumaketjuja. Toiseksi kyse on ollut kohdevalinnoista: olen välttänyt etenkin kaamosaikaan haastavimpia erämaita, sillä suojainen metsämaasto antaa virheitä enemmän anteeksi kuin Käsivarren suurtunturit.

Vain pieniä toilauksia on sattunut. Kerran hiihdimme vaimon kanssa kahdestaan pitkää ja raskasta päivämatkaa umpihangessa. Puoli kilometriä ennen tavoitteena ollutta laavua pannutin seisovilta jaloilta sekunnin murto-osassa naamalleni kaatuneen puun päälle, selässä 25 kg painoinen rinkka. Suksisauva vääntyi muodottomaksi, mutta otti vastaan pahimman iskun, eikä viereinen terävä puunkarahka osunut kaulaan tai kasvoihin.

Väsyneenä ja nälkäisenä huomiokyky herpaantuu, ja äkkiä sitä on turvallaan risukossa, hukkaa jonkin kriittisen varusteen tai suunnistaa harhaan. Ehkä jopa päättää oikaista ”vähän vaan tuosta jään yli”, jotta olisi nopeammin perillä. Porukka tuo tällaisiinkin tilanteisiin turvaa: päätöksenteko ei ole vain yhden tai kahden varassa, ja joku ehkä huomaa kaverin uupumuksen.

Talviretkillä on tiettyjä asioita, joissa ei vain saa fuskata, vaikka väsyttää. 

• Jäälle ei mennä ilman huolellista tilannearviota, etenkin jokien ylityksissä on oltava todella varovainen. Kastumisesta seuraava hypotermia tai veteen hukkuminen ovat mielestäni eräitä todennäköisimpiä kuolemaan johtavia tapahtumia hiihtovaelluksilla.
• Keittimen ja kirveen käsittelyssä noudatetaan aina äärimmäistä huolellisuutta.
• Syömistä ja juomista ei jätetä väliin vain siksi, että leiripaikalle on enää lyhyt matka. Tai siksi, että on ikävää ottaa rukkanen pois kädestä kylmyyden takia. Myös lisävaatteita laitetaan, jos on kylmä, olipa määränpää lähellä tai ei. Vaeltajia on kuollut uupuneina aivan tuvan lähelle.
• Varusteita ei leiriytyessä jätetä lojumaan siten, että ne hautautuvat lumeen tai lentävät tuulen mukana ties minne.

Kaikki nämä on helpompi sanoa kotona keinutuolissa kuin toteuttaa tinkimättömällä tarkkuudella maastossa. On niinkin, että harva pääsee riittävästi harjoittelemaan tilanteita, joissa vaikeita päätöksiä joutuu tekemään väsyneenä. Minunkin pitäisi tietoisesti väsyttää itseäni hallituissa oloissa, jotta tositilanteessa osaisin toimia varmemmin.

”Ennenkään ei ole käynyt mitään”

Vaelluskokemuksen karttuessa yksi vaarallisimmista ilmiöistä on sortuminen induktiiviseen päättelyyn, jossa muutamasta havaintokerrasta yleistetään varma totuus. Jos olet hiihtänyt UKK-puistossa maaliskuussa viisi kertaa ja aina olet päässyt tuvalta tuvalle, tarkoittaako se, että pääset varmasti seuraavallakin kerralla? 

Harjoittelu ja kokemus voivat pienentää vaelluksella sattuvan onnettomuuden todennäköisyyttä. Mikään määrä onnistuneita toistoja Tuiskukurun ja Luirojärven väliä hiihtäessä ei kuitenkaan pienennä onnettomuuden todennäköisyyttä nollaan, vaan oma majoite on syytä ottaa mukaan. Käytän riskiarvioissani paljon tahdonvoimaa tämän induktiivisen päättelyn harhan välttämiseen. 

Varautuminen päiväretkillä

Väitän, että päiväretkeily on talvella jopa vaarallisempaa kuin telttayöpymisiä sisältävä vaellus. Näin on siksi, että vaelluksella on lähtökohtaisesti varauduttu pärjäämään useita päiviä omavaraisesti erilaisissa sääoloissa. Päiväretkellä taas oletus on, että maastopäivän jälkeen istutaan takkatulen ääressä lämpimässä mökissä kuivaamassa varusteita. 

Viime talvena hiihtelin yksin päiväretkiä Luostotunturin maastoissa, merkittyjen reittien ulkopuolella. Mietin tarkkaan skenaarion, jossa esimerkiksi hajottaisin sukset tai satuttaisin polveni pahasti, enkä kykenisi omin neuvoin pääsemään pois maastosta. Todennäköisesti ylhäällä olisi ollut puhelimelle kenttää, mutta minun olisi pitänyt selvitä elossa parinkympin pakkasessa luultavasti ainakin tunti, ehkä useampikin. Mukana repussa oli siksi aivan ylijäreä taukovaatetus ja tarppikangas, joilla olisi voinut pitää hätäleiriä. Olin myös varautunut tilapäiskorjauksiin siteiden pettäessä ja pakannut mukaan tavallista reilummin evästä ja juotavaa.

Viime vuonna oli somessa esillä  tapaus, jossa liukulumikengillä hiihtäneen päiväretkeilijän side hajosi syvässä umpihangessa. Hän rämpi kohti lähintä tietä, mutta toimi viisaasti ja soitti ajoissa Hätäkeskukseen ennen totaalista uupumista. Jälkikäteen hänen osansa oli tietenkin saada somessa kuraa niskaan “turhasta” viranomaisten resurssien käytöstä. Moni kuitenkin kuolee juuri siksi, ettei kehtaa ajoissa myöntää olevansa vaikeuksissa. En ole lainkaan varma, olisinko itse toiminut järkevästi –  vai yrittänyt väkisin puskea viimeistä kilometriä tielle, vaikka siihen olisi mennyt koko yö. 

Yhdellä mökkireissullani nuori retkikaveri lähti parinkympin pakkasessa yksin kiipeämään läheiselle vaaralle, tarkoituksenaan seurata olemassaolevaa jälkeä. Hänen piti vain käväistä huipulla ja palata samaa jälkeä takaisin. Eipä aikaakaan, kun hän oli pyörinyt lakialueella ympäriinsä siten, että mitään hajua oikeasta paluusuunnasta ei ollut, ja jälkiäkin näytti menevän eri suuntiin. Nuori toimi kuitenkin fiksusti ja soitti heti mökille olevana eksynyt. (Itse olisin samanikäisenä varmasti ensin yrittänyt löytää mökille ja harhautunut väärään suuntaan.) Käskimme hänen odotella paikallaan ja jumpata tarvittaessa itsensä lämpimäksi. Lähetimme kahden hengen etsintäpartion, joka löysi eksyneen nopeasti.

Loppusanat

Joskus turvallisuuskeskusteluissa korostuvat näyttävät erikoistemput, kuten tilapäismajoitteiden rakentaminen tai tulenteko haastavissa oloissa. Nämä ovat näyttäviä taitoja hallita ja herättävät varmasti muissa retkeilijöissä ihailua ja kunnioitusta. Omassa filosofiassani korostuvat enemmän riskienhallinta, oman mielen pitäminen rationaalisena ja onnettomuuksien ennaltaehkäisy.

Mielestäni tärkeintä on osata perusasiat hyvin, toistaa niitä maastossa huolellisesti ja osata käyttää omia varusteitaan oikein. Takaisin kääntyminen ei ole koskaan väärä valinta, jos matkan aikana touhun järkevyys alkaa epäilyttää.

Talvivaellukset kannattaa aloittaa porukassa ja metsäisillä alueilla, joilla on myös tarvittaessa autiotupien suojaa. Vuodenaikana kevättalvi on paljon helpompi kuin kaamosaika. Pian edessä ovat pohjoisen parhaat hiihtokelit, nautitaan niistä turvallisesti!