Alkukesän kuvausreissun ensimmäisessä osassa seikkailtiin Kuhmon ja Kuusamon metsissä ja soilla. Matka jatkui lännemmäs, Kainuun keskiosien vaaramaisemiin. Loppureissun pääkohteeksi oli suunniteltu Paljakan alue, joka tunnetaan monipuolisesta vaaraluonnostaan ja poikkeuksellisen edustavista kuusimetsistään. Laajalle alueelle mahtuu niin tiukasti suojeltu luonnonpuisto kuin laskettelukeskuskin. Seudulle puuhataan myös Vaara-Kainuun taidekansallispuistoa.
Paluu Kainuun puolelle
Pitkä päivä Kuusamon rajaseudun luonnossa vaihtui yöksi. Aamuksi luvattiin rankkasadetta, joka olisi ehkä mahdollista välttää heräämällä kuudelta. Tämä tieto ei keskiyön tunteina varsinaisesti nostattanut mielialaa. Odotus kunnon levosta hikisen maastopäivän päälle vaihtui lyhyisiin yöuniin.
Aamu koitti juuri niin nihkeän varhain kuin viisi tuntia aiemmin nukkumaan mennessä oli saattanut kuvitella. Salainen aseeni, mysli ja maitojauhe, mahdollisti tuhdin ja nopean aamiaisen ilman keittimen kanssa säätöä.
Saderintaman saapuminen oli hieman aikaistunut illan ennusteista, joten autolle saatiin marssia märissä tunnelmissa. Teltat oli sentään saatu pakattua suhteellisen kuivina. Uiveloparin havaitseminen pieneltä suolammelta piristi väsynyttä tunnelmaa.
Suomussalmella vietetyn lounastauon jälkeen taivas alkoi kirkastua, joten päätimme lisätä päivään ylimääräisen pysähdyksen. Varsinainen määränpäämme oli Paljakan alue Puolangalla, mutta ajattelimme kiertää päiväretkenä Suomussalmen ja Hyrynsalmen rajalla sijaitsevan Saarijärven ympäri. Lyhyen ajomatkan päässä Suomussalmelta sijaitseva alue on melko huonosti tunnettu retkikohde ja ennakkotietommekin olivat hatarat.
Heti alkumatka pohjoiselta parkkipaikalta kohti järveä osoittautui tavallista nätimmäksi metsäksi. Saarijärvi on vanhaa Metsähallituksen aarnialuetta, joten puut ovat saaneet kasvaa rauhassa pitkään. Kilpikaarnamännyt, parrakkaat kuuset ja heleän vihreät koivut muodostivat tasapainoisen kokonaisuuden.
Saarijärven saaressa sijaitsee jääkäripirtti, joka toimi 1. maailmansodan aikana Saksaan sotilaskoulutukseen lähteneiden suomalaisten piilopaikkana. Hallan Ukon rakennuttama pirtti palveli välietappina Suomen itsenäistämistä suunnittelevien jääkärien matkalla, joka kulki Ruotsin kautta Saksaan salaa venäläisiltä viranomaisilta. Saarijärven eteläreunaan on merkitty jääkärin polku, jonka varrella on jääkärihistoriasta kertovia opastauluja.
Kiersimme 12 kilometrin pituista rengaslenkkiä järven ympäri. Alkumatkan tasainen metsämaasto muuttui hyvin vaihtelevaksi soiden ja harjujen mosaiikiksi. Alue oli kuin läpileikkaus Kainuun parhaiten säilyneestä luonnosta pienoiskoossa: erämainen järvi, vanhoja metsiä, pieniä soita, harjuja, matalia vaaroja. Kaiken kaikkiaan positiivinen yllätys.
Verkkosivutietojen mukaan Saarijoen ylittävä silta olisi ”romahtanut” ja ilman sitä järven kierto menisi vaikeaksi. Taukopaikan vieraskirjassa oli kuitenkin useita tuoreita merkintöjä järven kierrosta, eikä yhtään mainintaa huonosta sillasta. Uskaltauduimme jatkamaan matkaa, ja paria vähän lahoa lautaa lukuun ottamatta silta oli aivan hyvässä kunnossa.
Välipysähdys vesiputouksella
Paljakalle oli tarkoitus ehtiä hyvissä ajoin, olihan edessä vielä useamman kilometrin talsiminen yöpaikalle. Vielä mitä, matkaan ilmestyi taas lisää mutkia. Ukkohallan laskettelukeskuksen lähellä sijaitseva Komulanköngäs houkutteli spontaanille pysähdykselle.
Otin kameran lisäksi mukaan vain 24-105 mm objektiivin putousmaisemia varten. Paha virhe. Komea virtavästäräkki lauleli vesiputouksen viereisellä kalliolla! Pikainen telezoomin haku autolta ja uusi yritys. Tirppa oli tietenkin kadonnut ja vasta pitkän odotuksen jälkeen se ilmestyi takaisin kuin tyhjästä. Hiivimme putouksen yläpuolelta lähemmäs ja pääsimme vaivoin kuvausetäisyydelle. Ei kunnon kuvia.
Kaksi yötä Paljakan maastoissa
Paljakan ydin on tiukasti suojeltu luonnonpuisto, jossa saa kulkea vain yhtä merkittyä reittiä pitkin. Luontoon.fi kertoo, että ”Paljakan luonnonpuisto on ainoita alueita Kainuussa ja oikeastaan koko Lapin eteläpuolisessa Suomessa, jossa kirveenkoskemattomiksi luokiteltavia metsiä on vähänkään laajemmalti”. Huhutaan myös, että kuusivaltaisten vaarametsien hallitsemassa luonnonpuistossa kasvaisi Suomen pisimmät kuuset.
Luonnonpuiston lisäksi Paljakan alueella on kaksi retkeilyllisesti kiinnostavaa osaa. Luonnonpuiston eteläpuolelle jää Mustakummun alue, joka on entisen Metsäntutkimuslaitoksen tutkimusmetsää. Koillisnurkalta puolestaan löytyy Mustarinda-seuran talo, joka toimii tutkijoiden ja taitelijoiden residenssinä. Mustarinda-talon läheltä löytyy luontopolku ja korkea näkötorni.
Pysäköimme illalla auton Metsäntutkimuslaitoksen suljetun rakennuksen parkkipaikalle, josta alueen luontopolut lähtevät. Seurasimme Paljakanpolun nimellä tunnettua reittiä, joka kiemurtelee tutkimusmetsän kuusikoiden halki. Alueella risteilee jonkin verran metsäteitä ja metsissä on paikoin tehty tutkimushakkuita, joten aivan yhtä luonnontilaisia ne eivät kaikilta osin ole kuin luonnonpuiston puolella. Komeita kuusikoita kuitenkin.
Neljän kilometrin taivalluksen jälkeen saavutimme laavun ja näkötornin parahiksi iltavalojen aikaan. Maisema ei tornilta aukea luonnonpuiston suuntaan, mutta kelpasi eteläinen näkymäkin. Tornissa hiljaisuuden rikkoi kaukainen, nopea pu-pu-pu-pu-pu-pu. Helmipöllö! Lintuatlaskartoituksiin saatiin reissun toinen pöllöhavainto, edellinen oli useamman päivän takainen suopöllön höyryveturimainen huhuilu.
Tässä vaiheessa alkoi tuntua lievästi epätodelliselta, oliko saman päivän aamuna tosiaan herätty Kuusamon itärajalta. Paljon oli ehtinyt tapahtua, eikä päivä vielä ollut ohi.
Läheiseltä suolta vaikutti kuuluvan teeren soidinpulinaa, joten lähdimme katsastamaan, olisiko yksinäinen teerikukko iltasoitimella suon laidan männyissä. Teeren soidin tunnetusti kantaa kauas. Silti yllätys oli suuri, kun muka aivan vierestä kuuluneen äänen lähde löytyikin toista kilometriä kauempaa. Kuvia ei saatu, mutta pikku suolta löytyi iltahämärissä kiikaroimalla kahdeksan teerikukon soidin.
Pienen iltaretken jälkeen retkipäivä oli kestänyt 18 tuntia ja askelmittari näytti 36 000 askelta. Tällaisia päiviä saisi mahtua kalenteriin enemmänkin! Saatoin tosin havaita, etten enää ole 21-vuotias, joka voi esimerkiksi valvoa ja kävellä rajattomasti ilman isompia ongelmia.
Säätyyppi oli saderintaman jälkeen vaihtunut selvästi kylmempään suuntaan, jopa yöpakkasia ennustettiin. Hyvänä puolena vähätkin hyttyset katosivat ja saatoimme nukkua laavussa. Eipä rinteessä hyviä telttapaikkoja olisi ollutkaan. Kun alkumatkasta oli shortsikelit, nyt päälle kiskottiin pitkiä kalsareita ja untuvatakkeja. Olimme tietenkin alussa naureskelleet, että olipa turhaa ottaa ne mukaan. Enää ei naurattanut, makuupussin huppukin kiristettiin narulla nenänpäätä myöten.
Luonnonpuiston polulla
Paluumatkalla parkkipaikalle korvani havaitsivat tutun kirkkaan säkeen, kun retken ensimmäinen sinipyrstö ilmoitti olemassaolostaan. Vanhojen vaarakuusikoiden erikoisuus on viime aikoina yleistynyt ja parhaina vuosina levittäytynyt itärajan läheisyydestä laajemmille alueille. Silti linnun kuuleminen ilahduttaa joka kerta.
Siirryimme autolla lyhyen matkan Pirunkirkon pysäköintialueelle, josta lähtee luonnonpuiston ainoa sallittu reitti. Alkumatkasta reitti kulkee puiston ulkopuolella, kunnes Ilveskodan kohdalta lähtee 6 km pituinen rengaslenkki. Kaikkiaan kierrokselle tulee parkkipaikalta matkaa 11,5 km.
Reitin varrella näimme monipuolista luonnontilaista kuusikkoa, mutta parhaimmillaan rehevät metsät olisivat myöhemmin kesällä. Lumet olivat sulaneet vasta muutamia päiviä aiemmin, joten vehreästä aluskasvillisuudesta ja kesäisestä kukkaloistosta oli turha haaveilla. Loppumatkasta reitti ylitti suoaukean, jossa vaarakuusikon jylhä siluetti piirtyi hienosti sinitaivasta vasten.
Loppuhuipennus näkötornissa
Viimeisenä iltana ennen kotiinpaluuta kiersimme vielä Mustarindan luontopolun. Metsä oli vähintään yhtä komeaa kuin luonnonpuiston puolella, mutta en ehtinyt jäädä ihailemaan sitä tarkemmin. Oli ehdittävä kiivetä korkeaan näkötorniin iltavalojen ollessa parhaimmillaan.
Tornista aukenikin upea näkymä Vaara-Kainuuseen. Pohjoisessa saattoi nähdä vaaraketjun jatkuvan kauas Siikavaaralle asti. Lännessä näkymää hallitsivat luonnonpuiston koskemattomat metsät.
Idän suunnalla yhden vaaran laella välkkyi tuulivoimaloiden joukko. Se ei vielä maisemaa pilaa, mutta suhtaudun hieman ristiriitaisesti Kainuun maakuntaankin kohdistuvaan massiiviseen tuulivoimabuumiin. Tuulivoima mahdollistaa varsin puhtaan kotimaisen energiatuotannon, jonka ansiosta sähkö on tuulisina aikoina hyvin edullista.
Kääntöpuolena on voimaloiden luontoa pirstova vaikutus: leveät tiet, sähkölinjat ja itse voimaloita ympäröivät aukot. Maisemahaittaakin tulee siinä kohtaa, jos voimaloita rakennettaisiin esimerkiksi suurelle osalle jonkin alueen vaaroista tai tuntureista. Toivon siis lisää tuulivoimaa, mutta ensisijaisesti sinne, missä ihmisvaikutus on jo valmiiksi suurin – ei viimeisille hiljaisille ja pimeille syrjäseuduille.
Viikon aikana olimme aistineet rauhallista erämaatunnelmaa, ylittäneet kauniita soita ja kiemuraisia puroja, kiipeilleet hämyisissä vaarakuusikoissa, ihailleet kilpikaarnaisia mahtimäntyjä ja kimaltavia lampia. Lapin eteläpuolella tällaiset paikat ovat pieniä sirpaleita intensiivisen talouskäytön keskellä, mutta iloitsimme siitä, että sellaisia on vielä säilynyt.
