Peilittömään kalustoon vaihtaminen ehti pyöriä mielessäni jo useamman vuoden, ja tänä keväänä ajatukset vihdoin muuttuivat todeksi. Odottelin kärsivällisesti viime kesänä julkaistujen kameroiden ja objektiivien halpenemista, ja kun huhtikuussa hinnat putosivat useilla satasilla, sormeni vilahti tilausnapille salamaakin nopeammin.

Vielä alkuvuodesta spekuloin, kannattaisiko hankkia Canonin uutuuksista R5 vai R6 ja voisiko teleksi kelvata edullisempi EF 100-400mm f/4.5-5.6L IS. Runkovalintana pysyi tarjouskampanjasta huolimatta R6, mutta teleobjektiiviksi päädyin valitsemaan RF 100-500:n. Halusin lisämillit ilman telejatkeen ja adapterin kanssa säätämistä, eikä alennusten jälkeen hintaero ollut enää kovin suuri.

Nyt reilun parin kuukauden ja 20 000 kuvan jälkeen on pienen välituomion aika. Ovatko peilittömät kamerat niin musertavan ylivoimaisia, että vanhat peilijärkkärit kelpaavat enää verkonpainoiksi?

Maaginen, muttei täydellinen tarkennus

Luontokuvaajille yksi tärkeimmistä syistä siirtyä peilittömään kalustoon on ylivertaisen tarkennusjärjestelmän ja nopean sarjakuvauksen yhdistelmä. Ihmisten ja eläinten silmiä tunnistava koneoppimiseen perustuva eye-AF on Canonin uutuuskameroiden kova valtti, ja muiden kokemukset kertoivat sen olevan vähintään yhtä toimiva kuin Sonyn vastaava. Mutta miten hyvä se on todellisissa tilanteessa?

Kokemukseni mukaan tarkennus löytää yllättävän huonosti eläinten silmiä, jos ympäristö on risukkoinen tai muuten levoton. Esimerkiksi vesilintuja väreilevässä vedessä kuvatessa tarkennus saattaa napata veden aaltoihin. Mutta sitten kun tarkennuksen saa kohdalleen, se pysyy kuin naulittuna oikeassa kohteessa.

Lentäviä lintuja kuvattaessa tarkennuksen toiminta lähentelee magiikkaa. Esimerkiksi haarapääskyjä ja suokukkoja kuvatessani osumaprosentti on ollut välillä hämmästyttävän korkea. Jopa silloin, kun kaukana linnun takana on ollut likimain linnun väristä sotkua, on tarkennus napsahtanut kohdalleen. Jokainen Canonin peilijärkkäreillä kuvannut tietää, miten kamera hukkaisi linnun välittömästi, kun taustalla siintäisi esimerkiksi tällainen osittain luminen tunturinrinne:

Silmätarkennuksesta on korvaamatonta apua myös ihmiskuvauksessa, kuten vilkkaasti viipottavan taaperon kanssa. Aiemmin lapsikuvaus Sigman 50 mm f/1.4 Art -objektiivilla oli täydellä aukolla hyvin haastavaa, nyt tarkennus on aina silmässä kapeallakin syväterävyydellä.

R6 tarjoaa myös monenlaisia asetuksia liikkuvien kohteiden kuvaamiseen ilman silmätarkennusta. Olen kokeillut eri asetuksia esimerkiksi lentävien sudenkorentojen taltiointiin, mutta en ole vielä löytänyt lopullista totuutta parhaista säädöistä. Vaikuttaa siltä, että millä tahansa asetuksella erityisen vaikea paikka kameralle on väreilevä vesitausta. Korentolammella kuvaaminen onnistui vain silloin, kun taustalla oli jotain muuta kuin vettä, eikä silloinkaan osumaprosentti noussut korkeaksi.

Sarjakuvauksesta sarjatuhontaan

Canon R6 kykenee ottamaan elektronisella sulkimella 20 kuvaa sekunnissa. Maksiminopeus tosin saavutetaan vain osalla objektiiveista ja melko täydellä alkuperäisakulla (LP-E6NH). Korjaus: Saamieni tietojen mukaan myös osa tarvikeakuista kykenee tarjoamaan täyden sarjakuvausnopeuden.

Sarjakuvauksen nopeus on vähintäänkin riittävä. Jokaisen kuvauspäivän jälkeen edessä on valtava deletointisavotta, joten kuvien tehokkaaseen tuhoamiseen kannattaa kehitellä hyvät rutiinit. Hoitelen itse kuvien poistamisen FastStone Image Viewerillä, joka on kevyt ilmaisohjelma. Onneksi 20 megapikselin kuvat eivät vie poskettomasti kovalevytilaa.

Olen toistaiseksi pärjännyt UHS-I-muistikorteilla, jotka ovat selvästi edullisempia kuin UHS-II-kortit. R6:ssa on kaksi korttipaikkaa, ja kahdelle 128 GB kortille mahtuu noin 10 000 kuvaa. Puskuri on tullut täyteen yhden ainoan kerran. Lainasin kameraa hetkeksi vaimolleni ja unohdin kertoa, että laukaisinta ei kannata pitää montaa sekuntia pohjassa, kuten vanhalla 6D:llä.

Elektronisen sulkimen hienoin ominaisuus ei kuitenkaan ole nopea sarjakuvaus, vaan täydellinen äänettömyys. Kun kamera ei kuulosta konekivääriltä, aratkaan eläimet eivät havaitse pöpelikköön piiloutunutta kuvaajaa.

Olen käyttänyt kaikissa kameroissani niin sanottua takanappitarkennusta (back button focus) eli peukalotarkennusta. Useinhan tarkentaminen tapahtuu kameroissa oletuksena painamalla laukaisinnappi puoliväliin. Monien kuvaajien tavoin haluan erottaa tarkennuksen käytön laukaisimesta, jotta kamera muuttaa tarkennusta vain erillisestä käskystäni.

R6:ssa on mahdollista käyttää kahden takanapin tarkennusta, jossa esimerkiksi AF-ON-napille laitetaan silmätarkennus ja *-napille normaali pistetarkennus. Näin molemmat tarkennusvaihtoehdot ovat käytettävissä peukalolla sen mukaan, kumpi sopii tilanteeseen paremmin. Peukalolla on myös kätevää ohjata joystick-näppäimen avulla tarkennuspisteen paikkaa. Peilittömässä kamerassa sen voi valita vapaasti, kun taas peilijärkkärien AF-sirut rajoittavat valinnan ennalta määrättyihin tarkennuspisteisiin, jotka eivät yllä kuvan reunoille asti.

Runkovakaaja pelastaa iltasi

Ehkä hieman yllättäenkin Canon toi uusiin kameroihinsa mukaan runkovakaajan. Niitähän on jo vuosikausia nähty muilla merkeillä, mutta Canon on perinteisesti luottanut objektiivien vakaajiin.

Rungon ja objektiivien vakaajat toimivat yhdessäkin ja niille luvataan hurjia vakautuslukemia. En ole päässyt mittamaan laboratorio-oloissa, monenko aukon verran vakautusta esimerkiksi R6:n ja RF 100-500:n vakaajat yhdessä tuovat, mutta etu on joka tapauksessa huomattava.

Esimerkiksi verrattuna vakaajattomaan runkoon ja vanhan EF 70-200mm f/4L IS:n noin 4 aukon vakaajaan, ero on helposti nähtävissä. Noin 1/60 s suljinaika on 200 mm kohdalla ollut sellainen, joka vaatii jo keskittymistä onnistuakseen. R6:lla vastaavilla suljinajoilla pystyi kuvaamaan vaikeuksitta jopa 500 mm päässä.

Runkovakaajan hyöty on suuri vaelluskäytössä. Jalustaa ei aina jaksa raahata mukana tiettömien taipaleiden taakse tai sitä ei ehdi viritellä kuin illalla leirissä. Runkovakaajan ansiosta laajiksella voi kuvailla käsivaralta varsin pitkillä suljinajoilla. Kuvaamista ilman jalustaa voi siis jatkaa pitemmälle iltaan, ja hämärän alkaessa voi kuvata alemmilla herkkyyksillä ja saada siten kohinattomampia kuvia.

Omassa laajiksessani (Canon EF 16-35mm f/2.8L II) ei ole vakaajaa. Runkovakaaja tavallaan nostaa tällaisten vanhojen EF-lasien käyttöarvoa. Niitä kannattaakin kohta haalia nettifoorumeilta puoli-ilmaiseksi, kun ihmiset vaihtavat kilpaa RF-optiikkaan.

Akkuhamsteriksi on ryhdyttävä

Yksi suurimmista peloista peilittömään kalustoon siirtyessä oli akkukeston dramaattinen heikkeneminen. Peilijärkkärien optinen etsin ei juuri akkua kuluta, kun taas peilittömissä akkusyöppö sähköinen etsinkuva loimottaa kuvatessa koko ajan.

Aivan turhia pelot eivät olleet. Kuten Utsjoen reissuraportissa totesin, yhdellä akulla sai hoidettua noin kuusi tuntia intensiivistä kuvausta. Tämä lukema pätee uusimmilla Canonin LP-E6NH-akuilla sekä Hähnelin parhaalla tarvikeakulla. Vanhemmat Canonin ja Hähnelin akut kestivät ehkä nelisen tuntia vastaavaa kuvausta.

Ero peilijärkkäriin on helposti lähes kolminkertainen, sillä aiemmin selvisin yhdellä laatuakulla vähintään kolme kuuden tunnin kuvauspäivää. Jopa kovissa talvipakkasissa yhdellä akulla selvisi pari päivää, jos ei käyttänyt hirveästi takanäyttöä. Odotan siis hieman huolestuneena ensi talvea: pitääkö kalliita uusia akkuja haalia taskut täyteen?

Vaelluskäytössä on lisäksi punnittava, onko järkevämpää ottaa paljon vara-akkuja vai sittenkin USB-matkalaturi ja virtapankki. Virtapankista voi ladata myös kännykkää, joten se on monikäyttöisempi. USB-latureita saa ainakin Hähnelin valmistamina.

Hyvä puoli sentään on se, että vanhat akut (joita on kertynyt kaappeihin ”muutama”) kelpaavat myös R6:een, joskaan nopeinta sarjakuvausta ei niiden kanssa voi käyttää. Maisemapainotteisessa kuvauksessa tästä ei ole haittaa.

Elektroninen etsin, uhka vai mahdollisuus?

Paitsi että elektroninen etsin syö akkuja, se on myös tuntumaltaan kovin erilainen kuin optinen etsin. Elektronisen etsimen käyttö oli itselleni tuttua jo muinaisilta pokkariajoilta, mutta R6:n vertailu viidentoista vuoden takaisiin hitaasti nykiviin pokkareihin olisi melkein loukkaavaa.

R6:n etsinkuva on suuri, tarkka ja nopea. Opin nopeasti näkemään sen ilmeiset hyödyt: valotuksen onnistumisen näkee histogrammin ansiosta suoraan etsimestä, ja etsinkuvaan saa mukaan myös vesivaa’an. Yllättävä hyöty on myös se, että otettuja kuvia pystyy selaamaan suoraan etsimestä. Etenkin kirkkaassa auringonpaisteessa on välillä vaikea nähdä kuvia takanäytöltä. Takanäyttö säilyy myös naarmuttomampana, kun sitä voi kuvatessa pitää suljettuna.

Takanäytöstä puheen ollen: sehän on kääntyvää mallia, kuten nykyaikaisessa kamerassa kuuluukin. Kuten luontokuvaajat hyvin tietävät, monet luontoaiheet vaativat kameran asettamista aivan maanrajaan tai vedenpinnalle. Näissä hommissa kääntyvä näyttö on poikaa, ja sama huippuhyvä silmätarkennus on käytettävissä myös näytön kautta kuvattaessa.

Varhaisissa peilittömissä järkkäreissä oli ongelmana hidas käynnistyminen, mutta R6 on toista maata. Kamera käynnistyy kuvausvalmiiksi lähes välittömästi, joten virtaa ei ole tarpeen pitää varmuuden vuoksi päällä.

Surutta käytettävät herkkyydet

En ole päässyt kokeilemaan muita nykyaikaisia täyskennoisia kameroita, joten tuoretta vertailukohtaa R6:n kuvanlaatuun minulla ei omakohtaisesti ole. Verrattuna 8 vuotta vanhaan 6D:hen ero on päivänselvä. Paremman dynamiikan havaitsee Lightroomissa helposti, kun säätää hankalissa valoissa otettuja kuvia.

Korkeiden herkkyyksien sietokin on kohdallaan. Kunnon yökuvaustestejä en valoisina kesäöinä ole päässyt tekemään, mutta alustavasti näyttää siltä, että tähtikuvia voisi hyvin uskaltaa kuvata noin ISO 12800 -herkkyydellä, kun 6D:llä 6400 oli ehdoton maksimi.

Erityisesti lintukuvauksessa tärkeä tieto on myös niin sanottu korkein surutta käytettävä herkkyys. Tämä itse keksimäni termi tarkoittaa ISO-arvoa, jota voi käyttää esimerkiksi nopeissa toimintakuvissa ilman, että kohinasta johtuva kuvanlaadun heikkenemä viiltää sielua. Vanhalla 6D:llä tämä lukema oli jossain 1600 paikkeilla, kun taas R6:lla olen kuvaillut vielä ainakin ISO 3200:lla ilman suurta tuskaa. Tilanteen vaatiessa siitäkin on vielä varaa nostaa ISO-arvoja, mutta sitten kohina alkaa jo näkyä selvästi.

Kuin hansikas

Canonin kamerat ovat aina istuneet käteeni hyvin, eikä R6 ole poikkeus. On hienoa havaita, että kameraa ei ole väkisin tehty epämukavan pieneksi, kuten jotkin muut peilittömät kamerat. Eihän peilikoneiston poistamisen tarvitse tarkoittaa sitä, että kamera tehdään lapsen käden kokoiseksi.

Erityismaininnan ansaitsee kuitenkin R6:n käyttölogiikka, jossa on yhdistelty parhaat puolet yli vuosikymmenen tuotekehityksestä. Käteviä rullia on nyt peräti kolme kappaletta, joten niillä voi säätää Av-kuvaustilassa nopeasti aukkoa, valotuksen korjausta ja ISO-arvoa. Muutamista aiemmista Canonin rungoista tuttu joystick-nappi on äärettömän kätevä tarkennuspisteen siirtelyyn.

Eniten tottumista vaativa asia on itselleni ollut videokuvauksen käynnistysnapin sijainti etusormen ulottuvilla. Painelen sitä usein vahingossa ja muistikorteille päätyy parin sekunnin turhia videopätkiä.

RF 100-500: liikkuvan luontokuvauksen erikoislasi

Vanhana valovoimauskovaisena ja hämärien kesäöiden kulkijana en ole vieläkään täysin hyväksynyt sitä tosiasiaa, että ykkösteleputkekseni on noussut sysipimeä mehupilli. Kolikon valoisalla puolella ovat kuitenkin ylivertaiset ominaisuudet: keveys, äänettömyys, monipuolisuus, terävyys. Erämaassa rinkka selässä kulkiessa en osaisi kuvitella mitään parempaa. Ainoa miinus on telepään heikko valovoima (f/7.1).

Kuvanlaatu on jo täydellä aukolla ehdotonta eliittiä ja pyyhkii lattiaa esimerkiksi EF 70-200 f/4L IS:llä, jota olen pitänyt hyvin laadukkaana zoomina. Taitaapa niukasti kakkoseksi jäädä myös 300 mm f/2.8L IS I, joka on sentään oman aikansa upeimpia supertelejä. Niin vain optiikkakin kehittyy.

Monipuolisuus ilmenee erityisesti kahtena ominaisuutena. Ensinnäkin, 100-500 mm polttoväli soveltuu melkein aiheen kuin aiheen kuvaamiseen. Olen kuvannut sillä lintuja, nisäkkäitä, maisemia, kasveja, hyönteisiä ja jopa potrettikuvia ihmisistä. Pienimpien kohteiden kuvaamiseen ei tosin pelkkä polttoväli auta, vaan toinen huippuominaisuus on lyhyt tarkennusetäisyys. Kun objektiivi tarkentuu 500 mm päässä vain 0,95 metriin, toimii se murhaavan tehokkaana telemakrona. Parempaa yleisputkea ei voi kuvausreissuilla toivoa.

Aiempi EF 100-400 mm f/4.5-5.6L IS II olisi edelleen aivan kelpo vaihtoehto ja etenkin käytettynä houkuttelevan hintainen. Jos olisin omistanut sen ennestään, tuskin olisin vaihtanut RF-lasiin.

Yhteenveto

Kun olin kuvannut muutaman päivän R6:lla ja kokeilin hetken ajan vanhaa peilikalustoa, alkoi se välittömästi tuntua kankealta ja antiikkiselta. Viimeistään Utsjoen yöttöminä öinä kiittelin moneen kertaan itseäni, että sain aikaiseksi päivittää kaluston tänä keväänä.

Luontokuvauksen uusi aika on täällä. Modernit laitteet ovat niin hyviä, etten ihmettelisi, vaikka peilijärkkärien jälleenmyyntiarvo romahtaisi pian nollaan. Pahoittelen jo etukäteen kaluston päivityksestä aiheutuvaa rahanmenoa. 😉

Toisaalta Canonin peilittömien mahtava hyöty on siinä, että vanhat objektiivit toimivat moitteettomasti adapterin kanssa. Parhaimmillaan siis pelkän rungon päivityksellä pääsee nauttimaan modernin maailman eduista. Itse odottelen varovaisen toiveikkaasti, että EF-supertelejä saisi polkuhintaan, kun ammattilaiset päivittävät RF-uutuuksiin. Esimerkiksi EF 400 mm f/2.8L IS III olisi aika mukava lasi täydentämään pimeää telezoomia.

Suurin arvoitus on vielä R6:n toimivuus kovissa talvioloissa. Esimerkiksi viikon talvivaellus vaatisi hurjasti akkukapasiteettia, mutta sinänsä en epäile, etteikö R6 toimisi pakkasessa. Kyllähän myös vanhan 6D:n näyttö toimii hienosti -25 asteen pakkasissa, miksei siis R6:n elektroninen etsin.

Paluuta peilijärkkäreihin ei omalta osaltani enää ole, eikä kilpailevien merkkien puoleen tarvitse haikailla. Päivitän pikku hiljaa objektiiveja RF-bajonettiin ja ennemmin tai myöhemmin toiseksi rungoksi voisi reppuun ilmestyä kevyt kroppirunko, jos Canon saisi vielä sellaisen tuotettua.