Joulukuun aurinkoiset hetket ovat osuneet mainiosti yksiin vapaapäivien kanssa. Lyhyinä alkutalven päivinä ei kannata suunnata merta edemmäs kuvaamaan, vaan parhaat paikat saattavat löytyä kotoisilta Helsingin rannoilta.

Pienempiä lampia ja järviä peittää jo kulkijoita kantava jää, mutta meri on vielä pääosin sula. Kirkkaina öinä pakkanen on kiristynyt -10 asteen lukemiin, suojaisissa lahdissa merikin jäätyy vauhdilla. Yhden kirkkaan aamun vietin Seurasaaren rannoilla kontaten.

Maisemakuvaajan näkökulmasta talvi ei ole vielä parhaimmillaan. Kaikkein kuvauksellisimmat jäämuodostelmat syntyvät vasta kovemmilla pakkasilla, eikä ripaus luntakaan olisi pahitteeksi. Kunnon pakkasjaksoa kannattaa odottaa myös merisavujen takia.

Olen jo muutamia kuukausia epäillyt, että laajikseni vasemman yläkulman piirrossa on jotain vikaa. Vika on viime aikoina tullut selvemmin näkyviin, eikä auttanut muu kuin viedä objektiivi huoltoon. En ole vuosiin kuvannut tosissani muuta kuin maisemia. Laajiksen puuttuessa on ollut pakko vaihtaa hetkeksi lajia. Siirryin väijymään eläimiä.

Ketun jäljillä

Maastossa kohtaamani tuttu lintuharrastaja vinkkasi nähneensä ketun muutamaa hetkeä aiemmin. Hiiviskelin metsässä, eikä kestänyt kauaa kun havaitsin repolaisen kalliolla toisen kuvaajan edessä. Otus ei juuri ihmisistä välittänyt, vaan siirtyi verkkaisesti paikasta toiseen. Kettu on sen verran iso eläin, ettei 300 mm telen kanssa tarvitse päästä aivan viereen. Kuljeskelin ketun perässä rauhalliseen tahtiin toivoen sen asettuvan kuvauksellisiin paikkoihin. Pienet risukot haittasivat vähän kuvaamista.

Kettu näytti ontuvan vähän toista etujalkaansa. Pieni vamma ei  saalistusta haitannut: hetken päästä myyrän elämä päättyi ketun hampaisiin. Oranssiturkki asettui popsimaan saalista katajapensaan taakse. Siitä hetkestä en saanut kuvia, mutta aterioinnin päätyttyä kettu kääntyi suoraan risuttomalle kuvauslinjalle sivuvastaiseen valoon. Tilanteesta syntyi päivän paras kettukuva:

Repolainen hypähti seuraavaksi myötävaloon puurakennuksen eteen. Jäin jumiin pensaan taakse, onneksi kuva ei täysin epäonnistunut etualalle jääneistä oksista huolimatta.

Sain haluamani kuvat ja annoin ketun kadota taas metsien kätköihin.

Lintupäivä

Viikkoa myöhemmin kuljin jälleen metsissä ja rannoilla kettua etsien. Kuljeskelu ei näyttänyt tuottavan tulosta. Jäin pyörimään linturuokintojen ääreen. Kuvaan päätyivät talitiainen ja kuusitiainen.

Oravakuvilta on ruokintapaikoilla vaikea välttyä. Niitä on kuva-arkistossani yllättävän vähän, joten pieni lisä ei ollut pahitteeksi.

Jatkoin kierrosta alueelle, jossa varpuspöllön tiedetään ajoittain viihtyvän. Ja kuinka ollakaan, pienen polun varrella seisoi muutama kuvaaja tähtäimessään juuri varpuspöllö. Minipöllö kökki hieman risuisessa ympäristössä välittämättä kuvaajista. Pöllö siirtyi lähemmäs pientä kalliotöyrästä. Kiipesimme sinne, ja nyt pöllön sai aseteltua sivuvastaiseen valoon. Liika risukko esti jälleen kunnolliset kuvat. Pääsimme kuitenkin esittelemään pöllöä paikalle osuneen perheen pöllöfani-pojalle, mikäpä sen mukavampaa.

Äkkiä pöllö syöksyi myyrän perään. Se ei suinkaan hotkaissut saalista kitaansa, vaan jäi istumaan oksalle myyrä kynsissään. Nyt melkein kelvollinen kuvauslinja löytyi:

Koska pöllö ei kameraa pelännyt, saatoimme kiertää vastavalon puolelle. Samalla myyränraato tuli kuvaan kasvot kameraan päin. Kuvauspäivä sai odotetun huipennuksen:

Varpuspöllön saalis päätyi lopulta puunkolossa sijaitsevaan varastoon. Aina jaksaa ihmetyttää, miten noin pieni pöllö saalistaa lähes itsensä kokoisia eläimiä. Kova kaveri.