Olen useamman kerran kuullut Helsingissä asuvan valittavan kaupungin ankeutta: täällä kivikylässä ei pääse edes sieneen tai marjaan, niin kuin lapsena maalla. Ei ainakaan ilman autoa, koska eihän maaseudulle pääse julkisilla ja pyörämatka on liian pitkä.

Hetkinen! Katsotaanpa karttaa. Suuret metsäalueet ympäröivät pääkaupunkiseutua: idässä Sipoonkorpi, pohjoisessa Petikon-Vestran metsät, luoteessa Nuuksio, lännessä Kirkkonummen metsät. Asuipa missä tahansa Kehä III:n sisäpuolella, matka näille Viherkehän metsäalueille ei muodostu kovin pitkäksi. Jopa kantakaupungin perimmäisestä kolkasta matkaa Kehä III:n ulkopuolen metsiin kertyy vain 15 kilometriä. Eikä tässä tarkastelussa ole edes mukana kaupunkien sisäiset viheralueet, kuten Helsingin ja Espoon keskuspuistot.

Syksyisen viileänä sunnuntaina pakkasin sienestysvehkeet reppuun ja polkaisin noin 10 kilometrin päähän kotoa Vantaan Petikkoon. Julkisillakin olisi helposti päässyt, mutta täydellinen pyöräilysää ei houkutellut istumaan tunkkaiseen bussiin.

Ei tarvitse mennä kuin 100 metriä Kehä III:n yli ja koukata metsän laitaa kulkevalle pienelle polulle, kun huomaa yhtäkkiä olevansa keskellä maalaismaisemaa. Vasemmalla avautuu avara peltomaisema, oikealla nousee sankan kuusimetsän reunustama kallioalue. Pian kuusikko levittäytyy jo polun molemmilla puolilla. Maaston muuttuessa liian hankalaksi kapeille renkaille oli aika jalkautua sienikorin kanssa metsään.

Kokoontaitettava sienikori on muuten maailman fiksuimpia keksintöjä. Se ei tietenkään ole yhtä tyylikäs kuin päreistä valmistettu kollegansa, mutta sitä on helppo pitää mukana silloinkin, kun ei ole varsinaisesti liikkellä sienestysmielessä. Monesti metsäisien kuvausreissujen kylkiäisinä tulee kotiinviemisiksi vähän luonnon antimia.

Pyörällä liikkuessa sienestysvarustukseeni kuuluu korin lisäksi noin 30-litrainen reppu ja sopiva määrä muovirasioita. Muutaman tunnin sieniretkellä tuskin tulee  ämpäritolkulla saalista, joten sienet mahtuvat hyvin reppuun. Rasioissa ne pysyvät varmasti ehjinä kuljetuksen ajan. Lisäksi mukana on sieniveitsi, vettä ja eväitä. Sienikirja oli tällä kertaa kävelevää mallia, yksin liikkuessani tyydyn poimimaan vain helpoimmin tunnistettavia ruokasieniä.

Tämän sienisyksyn erikoisuus on herkkutattien poikkeuksellisen runsas määrä. Vaikka Petikon metsissä oli liikkunut muitakin sienestäjiä, löytyi maastosta vielä mukavasti herkkutatteja. Muistakaan tateista ei ollut pulaa: koriin päätyi myös muutama punikkitatti ja voitatti.

Kohdealueen sammaleiset kuusikot vaikuttivat täydelliseltä maastolta suppilovahveroille, mutta niistä ei näkynyt jälkeäkään. Luultavasti on vain vielä liian aikaista. Pari kantarellia ja mustatorvisientä sentään saatiin korin täytteeksi. Päivän saaliista tuli mainio kastike ja suurin osa tateista jäi kuivattavaksi. Niitä kelpaa syödä talven ja kevään retkillä.