Kuvasin maisemia monta vuotta ilman minkäänlaisia suotimia, mutta viime joulukuussa hankin viimein harmaasuotimen. Kaupasta tarttui mukaan Hoya ND8 HMC. Canonin 17-40mm f/4L -objektiiville sopiva 77mm malli kustansi paikallisessa kivijalkaliikkeessä 43 euroa.

Harmaasuodin eli neutral density filter  tai ND filter  on yksinkertaisuudessaan tummennettu lasinpala, joka vähentää kennolle pääsevän valon määrää. Suotimia on saatavissa erilaisilla vahvuuksilla. Esimerkiksi merkintä ND4 tarkoittaa kahden aukon vähennystä, ND8 kolmen, ND16 neljän ja niin edelleen.

Valovoiman vähentäminen suotimen avulla saattaa kuulostaa pöljien puuhalta. Yleensähän valoa on liian vähän eikä liikaa. Harmaasuodin onkin hyödyllinen erikoistapauksessa, joka toistuu usein maisemakuvauksessa: liikkuvan veden hallinnassa. Jotta vesi näyttäisi kuvassa hyvätä, tulee suljinajan olla melko pitkä. Kirkkaassa päivänvalossa ei auta, vaikka himmentäisi aukon mahdollisimman pieneksi ja laskisi herkkyyden alimalle tasolle – ilman harmaasuodinta suljinaika jää silti liian lyhyeksi.

Pimeän ja pilvisen talven aikana suotimelle ei vielä löytynyt käyttöä, mutta toissa viikonloppuna Ruotsin Falsterbossa pääsin viimein kokeilemaan kapistusta käytännössä. Tässä kirjoituksessa hieman ensivaikutelmia.

Tekninen johdanto

Ensin kuitenkin muutama sana liikkuvan veden kuvaamisesta. Pyrin usein tulokseen, jossa veden liike näkyy kuvassa. Liian lyhyt suljinaika saa veden näyttämään pysähtyneeltä ja liian pitkällä liike katoaa maitomaisen puuron sekaan. Usein haluamani lopputulos syntyy valotuksen keston ollessa karkeasti sekunnin luokkaa. Vaihtelu on kuitenkin suurta – vuolaana ärjyvä koski voi tarvita selvästi lyhyemmän ajan, lähes tyyni järvi pidemmän.

Tihkusateisen harmaana joulukuun päivänä ei tarvittu harmaasuotimia. Valotusaikaa olisi vieläkin varaa pidentää huomattavasti aukkoa pienentämällä. Canon EOS 6D + 17-40mm f/4L @38mm, ISO 100, f/13, 1,6 s, jalusta. Kovaskoski, Vieremä 12/2013.

Virtavesien kuvaaminen on yksinkertaista, sillä vesi liikkuu koko ajan samalla nopeudella. Merenrannalla aaltojen koko, muoto ja suunta vaihtelevat jatkuvasti. Aaltojen kuvaus on parhaimmillaan jännittävää urheilua: laukaisinta tulee painaa juuri oikealla hetkellä ja kuvauksellisia aaltoja voi joutua odottamaan kauan. Samaan aikaan kameraa (ja itseään) pitää suojella pärskeiltä.

Ensitesti Falsterbon rannoilla

Tällä kertaa ihan kunnon myrskykuvauksen meininkiin ei päästy, Falsterbon hiekkarannoilla meri aaltoili rauhallisesti. Lähdin kokeilemaan kuvaamista vaihtelemalla valotusaikoja välillä 0,4-1,0 sekuntia. Oikea rytmi löytyi nopeasti ja kuvia alkoi kertyä kortille tasaiseen tahtiin. Vain harva aalto kuitenkaan löi näyttävästi hiekalle asti. Tässä muutamia onnistuneimpia otoksia:

1,0 sekuntia:

0,4 sekuntia:

0,8 sekuntia:

Tekninen välihuomio: Normaalisti käyttäisin jalustalta kuvatessani 2 sekunnin aikalaukaisinta, ettei laukaisimen painalluksesta aiheutuva tärähdys heilauttaisi kuvaa pilalle. Nyt jalusta oli alimmassa asennossaan ja juntattu syvälle rantahiekkaan, joten pystyin laukomaan kuvia ilman viivettä. Tästä oli merkittävää etua, sillä aaltojen ennustaminen kahden sekunnin päähän olisi ollut haastavaa.

Sumuisen harmaan sään vuoksi valotusaikoja pystyi pidentämään vielä jonkin verran. Pitempi valotusaika teki kuvaamisesta vaikeampaa: entistä harvempi aalto sai aikaan näyttävän lopputuloksen. Maksimiaika, jolla syntyi kelvollisia kuvia vaikutti olevan 1,6 sekuntia. Pari versiota sillä ajalla:

Kaikissa yllä olevissa kuvissa aukko vaihtelee välillä f/16-f/18 ja herkkyys välillä ISO 100-200. Kun kuvataan täyskennolla ja 17mm polttovälillä aivan veden rajasta, aukon on käytännössä oltava f/16 tai pienempi, jos haluaa kaiken teräväksi etualalta horisonttiin. Aukoilla f/18 tai f/22 diffraktio alkaa jo syödä kuvanlaatua merkittävästi, joten ääritapauksia lukuun ottamatta pyrin valitsemaan aukoksi f/16.

Uusi yritys

Seuraavana viikonloppuna vallitsi aurinkoinen kevätsää, ja Falsterbon hiekkarannat kutsuivat jälleen. Tiedustelin päivällä sopivan paikan auringonlaskukuvaukseen ja tallustelin sinne takaisin iltavalojen aikaan. Aurigonlaskun suunnalla leijui valitettavasti hieman suttupilveä, joka sai auringon leviämään rumaksi valomöykyksi. Pääsin kuitenkin testaamaan harmaasuotimen käyttöä kirkkaammissa olosuhteissa.

Aika pian kävi selväksi, ettei kolmen aukon harmaasuodin ole riittävän voimakas kirkkaassa auringonpaisteessa. Auringon laskiessa lähemmäs horisonttia valon määrä alkaa onneksi vähentyä dramaattisesti. Tätä ilmiötä ei helposti huomaa, koska silmä sopeutuu vallitsevan valon määrään. Kameran valotusta säätäessä asia on kuitenkin ilmeinen. Pian pystyin jo valitsemaan sopivia valotusaikoja.

Seuraavassa pari poimintaa illan kuvasaaliista. Ylemmän ja alemman kuvan välissä on vain 12 minuuttia, mutta valotusaika on muuten samoilla asetuksilla nelinkertaistunut 0,8 sekunnista 3,2 sekuntiin. Valon määrä on siis vähentynyt kahden aukon verran.

Yhteenveto

Kolmen aukon harmaasuodin (ND8) vaikuttaisi riittävän juuri ja juuri auringonlaskun kuvaamiseen. Sen sijaan kirkkaissa keskipäivän oloissa tarvittaisiin ainakin pari kolme aukkoa vahvempi pimentävä suodin, siis ND32 tai ND64. Kuvaan maisemia keskipäivällä sen verran harvoin, ettei ainakaan toistaiseksi ole tarvetta hankkia ND8-suotimen rinnalle vahvempaa suodinta.

Koska en ole päässyt tarkastelemaan harmaasuotimen läpi ottamiani kuvia kalibroidulla näytöllä, en pysty toistaiseksi arvioimaan luotettavasti vaikuttaako suodin kuvien väreihin. Olen kuullut joidenkin halvempien suotimien värittävän kuvia magentaisiksi, mutta ainakaan kovin voimallisesti ilmiö ei taida Hoyan suotimella esiintyä.

Harjoitukset suotimen kanssa jatkuvat varmasti tulevilla kuvausretkillä. Palannen asiaan uudestaan sitten, kun suotimen käytöstä on kertynyt riittävästi dataa erilaisissa tilanteissa.