Olin hädin tuskin ehtinyt kotiutua Koilliskairan vaellukselta, kun tavarat oli jo pakattava seuraavaa reissua varten. Elokuun viimeisen viikon matkakohteeksi valikoitui tuttu ja turvallinen Jurmon saari. Olin käynyt saarella aiemmin vain keväisin sekä kerran loppusyksyllä, ja nyt halusin nähdä kuuluisien kanervanummien kesäisen väriloiston.

Alun perin oli tarkoitus viipyä saaressa vain parin mökkiyön verran, mutta sääennusteen luvattua kahdelle ensimmäiselle päivälle karmeaa rankkasadetta, osoittautui järkeväksi venyttää reissua kahdella telttayöllä.

Kesän ihmeitä

Kevään karuun värimaailmaan tottuneelle Jurmon kesäasu suorastaan häikäisi silmiä. Kanervanummet hehkuivat kaikkialla violettina mattona.

Toisena kesän erikoisuutena olivat vapaana laiduntavat karvalehmät, tai siis Ylämaan karja kuten korrektimpi nimitys kuuluu. Nämä sympaattiset otukset ovat saarella kesäkauden luonnonhoitotöissä – ilman niitä saari pusikoituisi hiljalleen.

Luonnonhoidon nimissä saarella myös kulotetaan katajan valtaamia alueita. Tänä vuonna kulotuksia oli tehty itäkärjen lähistöllä sijaitsevan Grundvikenin ympäristössä. Tarjolla oli omalla tavallaan kuvauksellista kuumaisemaa:

Sateita ja tuulia

Pari ensimmäistä päivää saaren yli vyöryi saderintama toisensa jälkeen. Välillä tuuli yltyi rajuksi ja nostatti rannoille komeita tyrskyjä. Myrskykuvauksen ensimmäinen sääntö kuuluu: jos aallot eivät lyö vähintään polven korkeudelta yli, olet liian kaukana. Tässä kohtaa sääntö ei oikein vielä toteutunut ja kuva jäi hieman vaisuksi:

Illan hämärtyessä oltiin jo asian ytimessä:

Sateinen sää aiheutti välillä taivaalle näyttäviä sateenkaaria, aarre löytyi tällä kertaa Jurmon kylältä:

Sää poutaantuu

Sateisten mökkiöiden jälkeen oli aika siirtää leiri kansallispuiston telttailualueelle Moringharuun. Sää alkoi pikku hiljaa kehittyä parempaan suuntaan ja viimeisenä iltana nähtiin jo näyttävä auringonlasku.

Illan hämärtyessä viimeisetkin pilvet alkoivat väistyä Jurmon yltä. Myrskytuuli oli laantunut. Ensimmäistä kertaa retken aikana näytti mahdolliselta päästä kuvaamaan tähtiä. Kello herätti klo 1:30. Olin jo pessimistinä painumassa takaisin pehkuihin, mutta oven puolella nukkunut telttakaveri jaksoi kurkistaa ulos todeten taivaan olevan täysin kirkas. Pakko oli herätä!

Keväällä linnunrata piirtyy vaakatasossa itäisen taivaan poikki. Syksyisin se putoaa pystysuorasti taivaankannen yli. Leiripaikalla kostea elokuun yö veti linssin huuruun aina parin kuvan välein. Kiipesin kosteutta pakoon Moringharun kalliolle ja napsin kuvia Utön majakan suuntaan. Lämpimiä, tyyniä ja kirkkaita loppukesän öitä ei vuoteen montaa satu. Annoin kameran raksuttaa ja nautin joka hetkestä.

Lisää kuvia galleriassa Jurmo 8/2014.