Pimeänharmaa sää pitää edelleen Helsinkiä otteessaan. Lumeton epätalvi tarjoaa niukasti kuvausmahdollisuuksia: maisemat eivät säväytä eikä valo riitä juuri muidenkaan kohteiden taltiointiin. Jotta itsensä saa huijattua pois tietokoneen äärestä, tarvitaan hyviä tekosyitä. Sellaisia voi etsiä vaikka lintuhavaintopalvelu Tiirasta. Jos kilometrin päässä kotoa asustelee huuhkaja, jaksaa laiskempikin pyöräillä sitä katsomaan.

Huuhkajia on nähty viime aikoina eri puolilla pääkaupunkiseutua. Myöhäissyksyn niukkuudessa niistä tulee helposti julkkiksia, joita tullaan katsomaan ja kuvaamaan pidemmänkin matkan päästä. Suurissa harrastajaporukoissa kaikki ei valitettavasti aina suju ihan taiteen sääntöjen mukaan.

Esimerkiksi Seurasaaressa huuhkajaa on kuulemma häiritty soittamalla varisten ääniä, jotta se heräisi päivälevoltaan tekemään jotain mielenkiintoista. Pöllön päiväunet ovat muutenkin tiukassa oikeiden varisten ja ympärillä hyörivän ihmisjoukon vuoksi, joten yhtään ylimääräistä häiriötä ei kaivata.

Kyseenalainen toiminta myös lisää turhaa vastakkainasettelua luontokuvaajien ja lintuharrastajien välillä. Yksittäinen sankari pilaa tässäkin tapauksessa isomman joukon maineen, aivan samoin kuin salametsästys mustamaalaa muutoin lainkuuliaista metsästysharrastusta.

Kuukauden parhaat minuutit

Päätin jättää Seurasaaren valokuvamallin rauhaan ja lähteä katsomaan sen Talin ja Pajamäen suunnalla viihtyvää lajitoveria. Pyörälenkki Talin huipun ympäristössä ei tuottanut tulosta, pöllö piileskeli muualla. Valoisa aika alkoi käydä vähiin. Yhden hukatun kanahaukan jälkeen oli aikaa enää piipahtaa läheisessä kuusikossa, missä huuhkaja oli pari viikkoa aiemmin havaittu.

Yhtäkkiä mukana olleen kuvausassistentin kiikariin osui korkean kuusen yläoksalta ruskea pallo: siellä se on ja hienosti esillä! Muutama metri taaksepäin ja kameran suunta yläviistoon. Kuvaajamassoista ei näkynyt jälkeäkään, eikä korkeuksissa nuokkuva siivekäs tuntunut edes tiedostavan parin ihmisen läsnäoloa.

Koska en oikeasti uskonut mitään pöllöä löytyvän, saati että se istuisi kuvauksellisessa paikassa, en tietenkään ottanut jalustaa mukaan. Paha virhe. Hetken päästä synkän harmaa pilviverho alkoi rakoilla ja päivän viimeiset auringonsäteet ylsivät ihmeen kaupalla kuusikon läpi suoraan pöllöön. Yllättävän valoilmiön häikäisemä otus availi silmiään ja keinutteli päätään ihan ilman kuvaajan soittamia häiriöääniä.

Ilman jalustaa heikossa valossa on vain yksi vaihtoehto: herkkyydet ylös ja sarrrrrrrrrrjaa. Onneksi ISO 4000 ei 6D:llä vielä kohise ratkaisevan paljon. Noin viisi minuuttia ja 300 kuvaa myöhemmin aurinko katosi taas pilveen. Oli aika jättää huuhkaja jatkamaan päivälepoaan ja kömpiä takaisin takkatulen tietokoneen loisteeseen. Kuvasaaliista löytyi pari terävääkin ruutua: