Itä-Suomessa Kolilta Tulppioon kulkeva UKK-reitti on lähes tuhannen kilometrin pituinen vaellusreitti, mutta valitettavasti monet sen osuudet ovat jääneet hoitamatta ja polku on paikoin kadonnut. Viime vuosina, kun kiinnostus kevytretkeilyyn ja pitkiin vaelluksiin on Suomessa kasvanut, useampikin henkilö on yrittänyt elvyttää kadonnutta reittiä.

Yksi kiinnostavimmista UKK-reitin osuuksista on Hautajärven ja Sallan väli, joka on tavallaan supersuositun Karhunkierroksen jatke. Tätä reittiä ollaan parhaillaan elvyttämässä: uusia pitkospuita on rakenteilla ja reitti on myös brändätty uudella Topsakantaival-nimellä. Alkukesän pohjoisen reissulla pääsin kulkemaan osan taipaleesta ja viettämään yötöntä yötä komeissa maisemissa.

Savuinen Aikkipetsi

Pysäköimme auton levikkeelle paahteisen hiekkatien varteen, joka oli kevään ja tuoreiden puukuljetusten jäljiltä hieman rouheassa kunnossa. Sallasta kuului uutisia erityisen hankalasta kelirikosta, mutta onneksi juuri täällä päin tilanne ei ollut pahimmasta päästä.

Hyväkulkuinen polku mutkitteli loivapiirteisessä vaaramaisemassa ja saavuimme pian Aikkipetsi-vaaralle, joka sijaitsee Suksenpaistama-Miehinkävaaran Natura-alueen puolella. Yli 6000 hehtaarin laajuinen suojelualue ei kuulu tulevan Sallan kansallispuiston alueeseen, mutta kokonsa puolesta se on jo itsessään suurempi kuin useimmat Etelä-Suomen kansallispuistot.

Vaarametsiköissä saimme ihailla Itä-Lapin metsiä parhaimmillaan: järeitä ikihonkia, hopeakylkisiä keloja, naavaisia kynttiläkuusia, maahan kaatuneita puujättiläisiä. Sallan alueen metsät vaatisivat pitempääkin tutustumista.

Vaaran rinteellä savun haju tulvahti nenään. Havaitsimme kaukaisuudessa todennäköisen metsäpalon: korkea, tyvestään oranssi savupatsas nousi suojelualueen länsipuolelta. Saatuamme palon sijainnin melko hyvin määritettyä, ilmoitimme asiasta varmuuden vuoksi hätäkeskukseen. Kyseessä olisi voinut olla myös suunniteltu Metsähallituksen kulotus, mutta ainakaan hätäkeskuspäivystäjä ei sellaisesta tiennyt, vaan kiitti palohavainnosta.

Yö harjulla

Matka jatkui Suksenpaistaman laavulle, jonka huikeana etuna on laavun viereinen lähde. Helteisenä päivänä jääkylmä lähdevesi maistui. Parille teltalle löytyi tasainen paikka viereiseltä kumpareelta ja yksi porukasta päätti asettautua yöksi laavuun. Leiritymistoimien jälkeen lähdimme kevyemmällä varustuksella jatkamaan reittiä eteenpäin.

Lyhyen metsäosuuden jälkeen nousimme Topsakkaharjulle, joka kiemurtelee käärmemäisenä luikerona Topsakka-aavan halki. Suon itäpuolella kohoaa noin 460 metrin korkuinen Ylimmäinen palotunturi.

Harjulta avautui upea auringonlaskunäkymä Topsakka-aavalle, jonka märkien rimmikoiden väliset jänteet mutkittelivat kauniisti kesäillan valossa. Kerrankin ennakkotiedustelu onnistui: olin etukäteen katsonut kartoilta ja ilmakuvilta, että tässä voisi olla kuvauksellinen paikka auringonlaskun aikaan.

Illan hämärtyessä nostin vielä dronen ilmaan saadakseni harjun ja sen takana kohoavat tunturit paremmin kuvaan. Tiesin, että näin hämärissä oloissa vanhan DJI Mavic Air -pikkudronen kuvanlaatu ei päätä huimaa, mutta hinku saada kuviin lintuperspektiiviä kasvoi suuremmaksi kuin teknisten rajoitteiden aiheuttama tuska.

Aurinko näytti jo kadonneen, kun vielä yhden kerran pilvien raosta kurkisti punainen kiekko. Kamera takaisin kuvausvalmiuteen!

Puolenyön jälkeen käännyimme paluumatkalle. Yön hämärimpänä hetkenä Suksenpaistaman laavun tienoolla vallitsi täydellinen tyyneys. Kynttiläkuusikon reunustaman lammen yllä taivas sai hentoa purppuran sävyä.

Ellei seuraavana päivänä olisi ollut edessä satojen kilometrien automatka, olisin mieluusti jäänyt lammen rannalle valvomaan läpi yön ja katselemaan, kun aamuyön aurinko alkaisi hiljalleen kurottaa kuustenlatvoihin punaista sävyä.