Jos aikoo Lappiin ennen räkkää ja kuumuutta, vaellus on syytä ajoittaa heti kesäkuun alkuun. Tänä vuonna saimme järjestettyä yhteistä lomaa vasta juhannuksesta eteenpäin, aivan liian myöhään. Päätimme lähteä tutustumaan Suomen, Ruotsin ja Norjan raja-alueella sijaitseviin suurtuntureihin. Ehkäpä kesä ei olisi vielä saavuttanut yli tuhannen metrin korkeuteen kohoavia huippuja. Kovin aikaisin ei niille seuduille voisi lähteäkään, koska lumet sulavat vasta kesäkuun puolella.

Peerasta Ruotsiin

Kolmen valtakunnan vaellusmaastoihin on helpointa matkustaa Suomen puolelta. Hyppäsimme tuttuun tapaan yöjunaan ja jatkoimme Kolarista bussilla kohti Kilpisjärveä. Suoraa yhteyttä ei kesäkuussa ollut tarjolla, mutta reilun tunnin vaihtoaika Levillä kului mukavasti ravintolalounaalla. Jäimme bussista muutaman kilometrin ennen Kilpisjärveä Peeran lomakylän risteyksen kohdalla. Niiltä paikkeilta pääsee ylittämään valtakunnanrajana toimivan Könkämäenon kävelysiltaa pitkin (karttalinkki).

Nostimme rinkat selkään juhannusaattoiltana puoli kuuden jälkeen. Yhdeksän päivän ruokien kera rinkan lähtöpaino kipusi selvästi 20 kilon yläpuolelle. Ei mahdottoman paljon, mutta kevytretkeilystä ei voi puhua.

Tunturikoivut vihersivät, kullerot kukkivat, pajulinnut ja järripeipot lauloivat kilpaa. Kyllä tuota saattoi jo kesäksi kutsua. Ötökkää pörräsi ilmassa kohtalaisesti, muttei vielä epäinhimillisen paljon. Lämpötila huiteli siedettävässä 20 asteessa.

Talsimme yksitoikkoista hiekkateitä koivikoiden keskellä. Muutaman kilometrin jälkeen viimeiset talot jäivät taakse. Lähdimme kipuamaan loivan vaaran yli, jonka takana näytti kartan mukaan olevan pari lamparetta. Hitaan ja hikisen pajukko-osuuden jälkeen matka sujui joutuisasti ja pian pystytimme teltan tasaiselle hiekkakankaalle lammen rantaan. Oikein hyvä leiripaikka!

Heräsin kello 5.30 pirteänä kuin viereisessä koivussa ryystävä järripeippo. Yöttömän yön valo teki tehtävänsä. Torkuimme väkinäisesti vielä tunnin, kunnes paahtava aurinko pakotti nousemaan.

Pääsimme varhain liikkeelle. Edessä jälleen hiekkatietä silmänkantamattomiin. Aamupäivän talsimisen tuloksena saavuimme Kummavuopion kylään. Siellä ei enää ole ympärivuotista asutusta, mutta aivan autioilta eivät rakennukset sentään näyttäneet. Vaellusreitti kulkee vanhan tilan halki. Joistakin karttamerkinnöistä saattoi päätellä, että kyseessä olisi jonkinlainen turiststuga, mutta Internet ei tarjoa paikasta lisätietoja.

Kohti Pältsastugania vievä vaellusreitti seuraili jonkin matkaa Kummaenon rannassa kulkevaa mönkijäuraa. Mutainen ura oli monin paikoin täyttynyt vedellä, eikä auttanut muu kuin taiteilla hankalasti uran sivussa. Saimme tuhrattua parin kilometrin osuuteen pitkälti toista tuntia.

Avarammilla mailla reitti muuttui kuivemmaksi. Horisonttiin piirtyi kaukaisena hahmona lumihuippuinen Pältsan tunturimassiivi, yksi retkemme välietapeista. Kunnioitusta herättävä näky pieniin suomalaisnyppylöihin tottuneelle.

Kummaenon mutkasta löytyi täydellinen lounaspaikka. Kokkailimme kulleroiden ympäröimällä aukiolla kosken kuohuja kuunnellen.

Pian lounaan jälkeen erkanimme Pältsastuganin polulta toiselle merkitylle reitille, joka johtaa kolmen valtakunnan rajapyykille. Seurailimme kapeaa polkuja ja pitkospuita suolaakson yli. Sitten alkoi vihdoin ja viimein nousu avotunturiin. Koivuvyöhykkeellä rämpiminen alkoi jo tympiä: maasto oli paikoin pusikkoista, räkkä häiritsi, tuuli ei tuonut yhtään viilennystä. Vaikkei lämpötila vielä hätyytellyt hellelukemia, sai rinkan kanssa hikoilla ihan tarpeeksi. Rinteen tunturikoivut näyttivät kärsineiltä, olisikohan asialla tunturimittari kuten Suomen puolella?

Pitkän, loivan nousun jälkeen oli aika jättää merkitty reitti. Loikimme kiviä pitkin pienelle vesiputoukselle ja nousimme töyrään yli kivikkoiselle lammelle. Viereiseltä kummulta löytyi yllättäen kivetön ja tasainen kohta, joten ei kannattanut enää jatkaa pitemmälle. Olihan päivämatkasta tullut ihan riittävä suoritus, 16 kilometriä.

Kauaa en malttanut kökkiä leirissä. Rynnistin rinnettä ylös läheiselle nyppylälle. Sieltä avautui ihan mukiinmenevä näkymä. Idässä Saana, lännessä Pältsan massiivi. Joka suunnassa loputtomasti pieniä huippuja.

Yöttömän yön valot eivät vielä olleet parhaimmillaan. Käväisin leirissä ja palasin huipulle yön ollessa syvimmillään. Vaikka aurinko ei moneen viikkoon laske, on sydänyön hetki joka kerta erilainen kuin päivä. Valaistus on jotain aivan käsittämätöntä ja usein lämpötila putoaa monta astetta. Tänäkään yönä ei tarvinnut pettyä.

Aurinko levitti pilvien takaa kultaista valoaan korkeimmille huipuille. Varjoon jäävät huiput saivat sinisävyä ja lammet kimmelsivät hopeisina niiden välissä.

Hetkeä myöhemmin luonto laittoi isompaa vaihdetta koneeseen: Kilpisjärven laakso alkoi puskea massiivista, satojen metrien korkuista sumurintamaa maiseman ylle. Huh huh, mitä valoja! Jokaisella vaelluksella on hetki, jonka aikana reissu alkaa tuntua onnistuneelta, vaikka kaikki siitä eteenpäin menisi päin honkia. Tällä reissulla se hetki koitti näiden kesäyön valojen aikaan.

En olisi malttanut millään lähteä alas tunturista. Lopulta nälkä ajoi porsaan kotiin. Söimme päivällistä puoli kahdelta yöllä ja nukkumaan pääsimme vasta reilusti kahden jälkeen. Kello laitettiin herättämään kymmeneltä. Tämä onkin paras vuorokausirytmi yöttömän yön aikaan. Vaelluspäivän jälkeen leirissä vietettävä aika osuu tällöin juuri parhaiden valojen aikaan, mikä on kuvaamisen kannalta optimaalista.

Duoibalin poluttomalla ylängöllä

Yö oli mukavan pilvinen, saimme uinua ilman kuumuutta. Aamutoimien aikaan taivas kirkastui ja vähäkin tuulenvire lakkasi. Harmi, sillä pieni viilentävä ilmavirta ei olisi ollut pahitteeksi. Ötököitä alkoi taas pyöriä kimpussa.

Ensimmäisen harjanteen reunalta aukesi upea näkymä suurtuntureille. Suoraan edessä siintävä Bavvaljavri vaikutti riittävän isolta kalastusta ajatellen. Laskeuduimme reilun kilometrin matkan sinne lounaalle. Suunnistus ei voisi enää helpompaa olla – kuin kävelisi kartalla, jonka mittakaava on 1:1.

Kalastus päättyi tuloksettomana ja yhtä hopeista lippaa köyhempänä. Ruuaksi siis kalan sijaan pahaa nuudelisotkua. Lounaan jälkeen jatkoimme rauhalliseen tahtiin pahimpia kivikoita väistellen kohti lampiketjun täyttämää laaksoa. Kiire ei ollut, päivämatkaksi oli suunniteltu vain 8 kilometriä. Poluttomassa ja vaikeakulkuisessa maastossa on turha urheilla ylipitkiä päiviä.

Kivisessä laaksossa näyttäytyivät peräjälkeen molemmat sanamuunnoslintujen klassikot. Kurkin tylliä ja kuvasin allin. Kunnon kuvia ei tullut ilman pitkää teleä.

Kivien keskeltä löytyi kuin löytyikin tasainen telttapaikka kahden lammen väliseltä kannakselta. Heti teltan pystytyksen jälkeen kävimme ilman rinkkoja katsomassa läheistä vesiputousta. Oikein kiva pikkunähtävyys!

Auringon ollessa alimmillaan kiipesin lähihuipulle kuvamaan. Suurtunturit jäivät vähän viereisen tunturin katveeseen, tyydyin muutamaan peruskuvaan ja poistuin sitten nukkumaan.

Yöllä alkoi tuulla kovaa. Aamulla räkkä oli tiessään ja kulkusää mukavan viileä. Heti alkuun oli vuorossa vuolaasti virtaavan puron ylitys. Se onnistui vaivoin kiveltä kivelle loikkimalla. Kahlaaminen olisi voinut olla helpompi ratkaisu.

Noustuamme ylös laaksosta huomio kiinnittyi pieniin valkoisiin kasveihin, jääleinikkeihin. Kuvaustauon paikka.

Lounasta söimme jo parin kilometrin taipaleen jälkeen kalaisan näköisellä järvellä. Juuri ennen järvelle saapumista äkkäsin kiirunan tepastelemassa ison lumilaikun viereisessä kivikossa. Otin varovasti rinkan pois ja pääsin ryömimään muutaman metrin päähän ilman että lintu kummemmin hätkähti. Harvoin ne ihmistä pelkäävät.

Kalastus jatkui tuloksettomana. Ei pienintäkään merkkiä, että järvessä eläisi kalaa. Ehkä oli väärä aika, väärä viehe tai väärä heittotekniikka. Tai sitten järvi oli oikeasti kalaton. Pastaa ja pussikeittoa oli syötävä.

Lounaan jälkeen meno jatkui rauhallisena. Ylitimme kivikoita ja lumikoita, kuten lumilaikkuja leikillisesti nimitimme. Yhdessä rinteessä lunta oli jäljellä yli kahden metrin korkuinen kinos. Vaikuttava osoitus talven voimasta.

Emme halunneet poistua ylänköalueelta merkityille reiteille, joten päätimme leirityä jo kolmen kilometrin taipaleen jälkeen. Leiripaikka löytyi vielä osittain jään peittämän lammen kupeesta. Allipari huuteli jäiden keskellä. Kaikessa karuudessaan kaunis paikka.

Ilta kului taas ilman tulosta kalastaen. Vaihdoin virvelin kameraan ja siirryin ikuistamaan jäitä ennen kuin ne katoaisivat lopullisesti. Osa jäästä oli väriltään voimakkaan turkoosia. Ihan kuin oikealla jäätiköllä olisi.

Illalla sää pilvistyi ja tuuli yltyi ensimmäistä kertaa kunnon puhuriksi. Vain yhdellä kaarella varustettu kevyttelttamme Tarptent Double Rainbow huojui sen verran paljon, että katsoimme parhaaksi asettaa teltan sivuille vaellussauvat lisätukea antamaan. Olen aktiivisesti yrittänyt viedä telttaa hankaliin paikkoihin, jotta pääsisin testaamaan sen tuulenkestoa. Nyt testi vihdoin toteutui. Vaellussauvoilla tuettuna teltan huojuminen lakkasi käytännössä kokonaan. Hyvä niin, luottamus telttaan kasvoi entisestään.

Paluu polulle

Aamulla ulkona ei näkynyt maisemaa. Pilvet olivat nielaisseet kaikki lähihuiput ja jää oli kadonnut lammelta.

Päivämatka alkoi tihkusateessa reissun hankalimman kivikon ylityksellä. Siitä selvittyämme ei tarvinnut kuin nousta vähän matkaa loivaa ja helppokulkuista rinnettä ja laskeutua sitten alas laaksoon merkitylle Kalottireitille. Pian söimme jo lounasta purolaaksossa reitin varrella.

Seuraavassa nousussa vastaan tulivat reissun ensimmäiset ihmiset. Putkirinkan kaari paljasti heidät jo kaukaa suomalaisiksi. Sää oli lämmennyt selvästi ja sadetakki alkoi hiostaa kunnolla. Lukuisat nousut ja laskut eivät ainakaan viilentäneet menoa. Pari kilometriä myöhemmin kohtasimme toisen suomalaisporukan. Melkein ruuhkaa jo poluilla!

Muutaman nousun ja laskun jälkeen edessä aukeni yhtäkkiä henkeäsalpaava näkymä. Pältsan huiput paljastuivat koko mahtavuudessaan, nyt ne olivat kertaluokkaa lähempänä kuin viime näkemällä. Loppulasku Pältsastuganille kesti lukuisista kuvaustauoista johtuen ikuisuuden. Kun tupa viimein häämötti lähellä, oli tihkusade lakannut ja sää muuttunut lähes helteisen aurinkoiseksi. Viiden päivän hikisen taipaleen jälkeen ajatus saunasta ja peseytymisestä tuntui taivaalliselta. Puolimatkan tavoite oli saavutettu ilman mainittavia vastoinkäymisiä.

Jatkuu seuraavassa kirjoituksessa…