Lapin ruska oli tänä vuonna hienoin vuosikausiin, mutta syyskuun ruskaviikoille osui liikaa muuta ohjelmaa. Syys-lokakuun vaihteessa onnistuin kuitenkin mahduttamaan töiden, lapsenhoidon ja syysflunssien väliin neljän päivän loman. Siinä vaiheessa Lapin ruska oli jo ohi, eikä lyhyessä aikaikkunassa kannattanut muutenkaan niin kauas lähteä.

Muutaman sata kilometriä etelämpänä Kainuussa ruska vielä hehkui, ja tiesin maakunnasta löytyvän paljon itselleni käymättömiä korpimaita. Kun vielä erääseen kirjaprojektiin tarvittiin mahdollisesti pari kuvaa kainuulaisesta luonnosta, oli syysloman suunnitelma selvä. Pakkasin mukaan rinkan, kasan kamerakalustoa sekä yhden retkikaverin ja lähdin varhain torstaiaamuna ajelemaan kohti Kuhmoa.

Elimyssalon korpikuusikoissa

Kainuu on jäänyt retkeilyseutujeni joukossa syrjinnän kohteeksi, sillä pidemmillä lomilla olen ennemmin suunnannut Lapin suurten erämaiden ääreen ja lyhyemmillä retkillä taas esimerkiksi lähimaakunnat Pirkanmaa tai Etelä-Savo ovat vieneet voiton. Kainuussa on säilynyt verrattain paljon hienoja luontokohteita, mutta ne ovat pinta-alaltaan pienehköjä. Kuhmon itäosassa sijaitseva Elimyssalon luonnonsuojelualue on Hossan kansallispuiston jälkeen Kainuun suurin suojelualue. Pinta-alaltaan 73 neliökilometrin alue on samaa kokoluokkaa kuin Nuuksion kansallispuisto ympäröivine ulkoilualueineen.

Soiden, vanhojen metsien, purojen ja järvien mosaiikista koostuva Elimyssalo eroaa kuitenkin Nuuksiosta erämaatunnelmallaan. Alueen halki ei risteile tieverkostoa eikä lähimaillakaan kuulu maantien tai lentoliikenteen jylinä. Valosaastekaan ei liiemmin kiusaa, lähinnä Kostamuksen kaivoskaupungin valot voivat pohjoista taivaanrantaa valaista.

Kuhmon kirkonkylältä sai ajaa vielä hyvän tovin toinen toistaan kapeampia korpiteitä, kunnes Elimyssalon kuusikkoinen metsänraja lopulta kohosi tien laidalta. Kuljimme hämärtyvässä illassa muutaman sata metriä Saari-Kiekin laavulle. Tilava laavu järven äärellä tarjosi mukavan yösijan. Aiemmin päivällä erään kuhmolaisen talon pihassa kimpussamme hääri yllättävän paljon hyttysiä, mutta laavuyönä niistä ei näkynyt jälkeäkään. Toki varalta olisi ollut teltat mukana.

Harmaan ja lämpimän aamun valjettua lähdimme päiväretkivarustuksella seuraamaan retkeilyreittiä Elimysjärven ympäri. Alkumatkasta polku nousi matalalle Levävaaralle, jonka laella sijaitsee vanha erämaatila. Nykyään lammaspaimenviikkojen kohteenakin tunnettu tila on upea muistuma perinteisestä 1800-luvun luontaistaloudesta, jossa elanto hankittiin laajasti maan ja metsän antimia hyödyntäen. Alueella sijaitsee toinenkin erämaatila, Latvavaara, jonne emme tällä retkellä ennättäneet poiketa.

Matkan edetessä Elimyssalo näyttäytyi juuri sellaisena kuin olin kuvitellutkin: kainuulaista suometsäerämaata, vuoroin naavaisia korpikuusikoita ja avarampia aapasoita. Siellä täällä kuivempaa mäntyvaltaista kangasmetsää. Avosuot hehkuivat komeasti oranssin eri sävyissä.

Elimysjärvellä näkyi merkkejä majavien tekosista. Paikoin vesi tulvi pitkospuille asti. Järven itärannan Saunaniemessä sijaitseva laavu oli hieman kallistunut vinoon asentoon, mutta kyllä siinäkin olisi vielä pystynyt nukkumaan.

Rajallisen aikataulun vuoksi emme juuri poikenneet reitiltä, mutta utelias tutkimusmatkailija sisälläni olisi kaivannut laajempaa tutustumiskierrosta. Minkälaisia pienmaisemia löytyisi kauempaa reittien ulkopuolelta? Se jäi tällä kertaa arvoitukseksi.

Illaksi Murhisaloon

Lounaskokkailun jälkeen ajelimme muutaman kymmentä kilometriä pohjoiseen Suomussalmen puolelle. Kainuun luonnossa olisi paljon valinnanvaraa yhden yön retkille, eikä karttatarkastelun perusteella pystynyt tekemään merkittäviä eroja kohteiden välille. Olin kuullut huhuja, että itärajalla sijaitseva Murhisalon luonnonsuojelualue voisi tarjota erityisen edustavia ikimetsiä ja muutenkin monipuolista maastoa. Pian nostelimme rinkkoja selkään Kuivajärven kylän läheisellä parkkipaikalla.

Saarijärven ympäri kulkeva pitkospuureitti oli osalta matkastaan virallisesti suljettu, ja lisäksi olimme kuulleet etukäteen tarinoita Saarijoen ylittävän sillan huonosta kunnosta. Viimeisin tieto kuitenkin kertoi, että silta olisi ylitettävissä kuivin jaloin. Huonot pitkospuut ovat monilla vähemmän kuljetuilla kohteilla enemmän sääntö kuin poikkeus, eivätkä ne saapasretkeilijälle ole ongelma. Perille päästäisiin ilman pitkoksiakin, ja onhan vähän kehnoistakin lankuista usein enemmän hyötyä kuin haittaa.

Alkumatkasta harmaa pilviverho vaihtui hetkeksi auringonpaisteeseen. Täälläkin ruskaa oli nähtävissä sekä soilla että metsän varvikossa, ja aurinko sai sen hehkumaan täydessä loistossaan.

Polkua pitkin matka eteni joutuisasti, eikä sillan ylityskään tuottanut ongelmia. Hyvissä ajoin ennen hämärän tuloa kiipesimme harjulle, josta polku laskeutui Kirnulammen laavulle. Aivan perättömiä eivät huhut hankalasta sillasta olleet, sillä laavun vieraskirjasta paljastui kertomuksia haaroihin asti kahlaamisesta. Taitaapa kevättulvien lisäksi majavilla olla osuutensa vedenkorkeuden säätelyssä.

Valoisaa aikaa jäi vielä pienelle lisäseikkailulle. Lähdimme ilman rinkkoja ylittämään Lososuota, joka osoittautui paikoin hieman haastavaksi. Tarkoin valituilla askeleilla saappaanvarsi riitti, ja suon pohjoisreunan märimpien paikkojen halki pääsimme kantavaa jännettä pitkin. Sauvoista oli apua kantavien jalansijojen etsimisessä ja tasapainon pitämisessä.

Juuri ennen auringonlaskua päädyimme Losolehtoon, jonka piti etukäteen kaivamieni tiedustelutietojen mukaan olla alueen edustavimpia ikimetsiä. Pienen naavapartaisten kuusten kirjoman suolaikun jälkeen nousimme mäelle, jossa tosiaan kasvoi runsaasti satojen vuosien ikäisiä aihkimäntyjä. Parhaat alueet jäivät ehkä näkemättä, koska halusimme kiiruhtaa märän suon yli ennen pimeän tuloa.

Monesti lokakuun yöt avomajoitteessa vaatisivat Suomussalmen korkeuksilla varustautumista kunnon pakkasiin riittävällä makuupussilla, mutta nyt sääennuste pysytteli vakaasti useamman asteen plussalla. Tarkenin laavulla mainiosti ultrakevyellä kolmen vuodenajan pussillani.

Aamulla kävelimme Saarijärven länsipuolen ”suljettua” pitkosreittiä. Pääosin pitkospuut olivat aivan kuljettavassa kunnossa, mitä nyt jokunen lankku oli irtonainen tai lahonnut. Varovaisesti kulkemalla reitti oli hyvin käveltävissä.

Murhisalosta jäi positiiviset tunnelmat. Jollain vaikeasti selitettävällä tavalla sen luonto vaikutti Elimyssaloakin monipuolisemmalta. Jäin haaveilemaan sydäntalven hiihtoretkestä kotateltan ja kamiinan kanssa. Talvella alueen suot tarjoaisivat tasaisia hiihtoväyliä, joita myöten pääsisi vaivatta sujuttelemaan kaukaisempiinkin metsänkolkkiin.

Tähtiyö Talaskankaalla

Viimeiseksi yöksi oli tarkoitus siirtyä lähemmäs kotia, jotta sunnuntaille ei jäisi liian pitkää ajomatkaa. Kainuun eteläisellä maakuntarajalla sijaitsee paljon kiinnostavia alueita, kuten Hiidenportin ja Tiilikkajärven kansallispuistot, Jonkerinsalo ja Teerisuo-Lososuo. Tällä kertaa kohdevalinta osui lännemmäs, Kajaanin ja Pohjois-Savoon kuuluvan Vieremän rajalla sijaitsevalle Talaskankaalle.

Talaskankaan luonnonsuojelualueen pinta-ala on 35 neliökilometriä. Edellisten parin yön kohteiden tapaan se koostuu erilaisten soiden, vanhojen metsien sekä järvien ja lampien kirjomasta maastosta. Olin aiemmin hiihdellyt Talaksen metsissä ja soilla eräällä loskasohjoisella vuodenvaihteen talviretkellä ja kesäretkeillyt alueen eteläosissa heinäkuisena hallayönä. Nyt tarkoituksena oli tutustua hieman paremmin myös alueen pohjoisosaan.

Parin kilometrin patikkamatkan jälkeen keltaisen ruskahehkun keskeltä häämötti Patalammen laavu. Elimyssalon ja Murhisalon laavujen tapaan sekin tarjosi tilavan yösijan, joten teltat jäivät kolmantenakin yönä tarpeettomaksi. Ennen yöpuulle menoa kiertelimme läheisillä soilla karpaloita poimien. Kotiinviemisiksi kertyi mukava saalis suon punaisia herkkuja.

Soiden välisistä metsistä löytyi paikoin paljon palojälkiä vanhoista metsäpaloista ja muutenkin komeampia metsiä kuin aiemmilta retkiltä muistinkaan. Aivan samaan tiettömän korpimaan tunnelmaan ei Talaskankaalla pääse kuin esimerkiksi Elimyssalossa. Sähkölinja halkaisee koko alueen etelästä pohjoiseen, ja ennen pitkän metsäkiistan jälkeen toteutunutta valtionmaiden suojelua ehdittiin Talakselle rakentaa melko paljon metsäautoteitä.

Erämaatunnelmaan oleellisesti kuuluvaa pimeyttä ja hiljaisuutta Talaksella sen sijaan riitti. Iltaruokaa laavulla keitellessäni havahduin äkkiä taivaalla tuikkiviin valoihin. Hetkinen, sääennustehan lupasi pelkkää pilvisyyttä! Ennusteesta viis, tähtitaivas säkenöi täysin kirkkaana ja lähes valosaasteettomana. Virittelin jalustan Patalammen rantaan ja pääsin vihdoin kokeilemaan Canon R6:n tähtikuvausominaisuuksia kunnollisissa olosuhteissa.

Linnunrata kaartui lammen yllä ja Jupiter loisti kirkkaana etelätaivaalla. Voisiko parempaa päätöstä syksyiselle laavuretkelle enää saada?