Syys-lokakuussa tyyniä usva-aamuja taisi olla ainakin parikymmentä, paljon enemmän kuin tavallisesti. Useimpia niistä ihailin työmatkalla pyörän selästä, ilman kameraa. Vain yhtenä aamuna jaksoin varta vasten herätä kuvaamaan. Syyskuisena viikonloppuna suuntasin tuttua tutummille paikoille Mätäjoen varteen Malminkartanon ja Kannelmäen rajoille. Kuvat unohtuivat arkistojen kätköihin muutamaksi viikoksi, kunnes löysin ne uudestaan tänään.

Olen kuvannut Mätäjokilaakson syysaamuja vuodesta 2006 asti. Ne noudattavat aina varsin samanlaista kaavaa. Auringonvalo osuu ensin läheiseen puukujaan ja saa sen hehkumaan kultaisena. Hetkeä myöhemmin aurinko jo valaisee joesta nousevaa usvaverhoa. Sopivalla sijoittumisella auringon saa paistamaan puun lehvästön läpi, jolloin valo hajoaa näyttäviksi säteiksi.

Samoihin aikoihin alkaa satojen valkoposkihanhien äänekäs paluu yöpymispaikoilta Mätäjoen nurmikentille. Ne kaartelevat suurina parvina jokilaakson yllä ja laskeutuvat sitten sorsien seuraksi veteen. Muutaman minuutin päästä hanhet uskaltautuvat nurmikolle. Pikku hiljaa aurinko haihduttaa usvan pois ja äskeisestä maisemasta on vain muisto jäljellä.

Tämäkään syysaamu ei ollut poikkeus: aloitin kuvaamisen puukujalta, siirryin sitten joen ääreen ja otin muutaman pakollisen kuvan saapuvista hanhista. Seuraavassa kooste aamun kuvista: