Vaelsin ensimmäistä kertaa alkukesän aikaan Lapissa vuonna 2014, jolloin lumouduin Muotkatunturin erämaan yöttömästä yöstä. Sillä reissulla ymmärsin, että juuri kesäkuun alku on parasta aikaa pohjoisessa. Lumet ovat sulaneet, valoa riittää vuorokauden ympäri, lintumaailma on aktiivisimmillaan eikä räkkä vielä yleensä pahemmin kiusaa.

Kahdeksan vuoden ja monen muun erämaan kiertelyn jälkeen tänä kesänä oli aika palata Muotkalle, jota pidän maastoltaan yhtenä mukavimmista vaellusalueista omien polkujen kulkijoille. Kesäkuun puoliväli tarjosi kaikkea mahdollista kesäisestä lämmöstä kylmään harmauteen.

Kohti tunturiylänköä

Ennen reissua sääennuste oli luvannut jopa neljän päivän jatkuvaa vesisadetta. Ajatus 3-4 peräkkäisestä sadeyöstä kahdelle leveälle makuualustalle hieman ahtaassa Tarptent Double Rainbow’ssa ei varsinaisesti houkutellut. Alkuperäinen ajatus U:n muotoisesta lenkistä Muotkan Ruoktusta Sulaojalle päätettiin vaihtaa rengaslenkkiin, jossa alueen ainoa virallinen autiotupa Stuorrávži pysyttelisi koko ajan noin päivämatkan etäisyydellä. Samalla jäisi enemmän aikaa retkeillä Sulaojan ympäristön linturikkaiden soiden liepeillä.

Maanantai-iltana pysäköimme auton Sulaojan läheiselle hiekkamontulle, jonka perukoilla olikin jo yllättävän monta autoa parkissa. Ensimmäisenä iltana ei ollut tarpeen urheilla, vaan leiri laitettiin parin kilometrin päähän kuvauspaikkoina lupaavien suolampareiden läheisyyteen. Mahtava Ailikas-tunturi hallitsi maisemaa suon takana.

Lähikoivikon riekkoa ja suolta kuulunutta jänkäkurpan naputusta lukuun ottamatta lintumaailma oli oudon hiljainen. Viime vuonna retkeilimme Utsjoen soilla heti kesäkuun alussa, ja nyt lähes pari viikkoa myöhäisempi ajankohta saattoi selittää hiljaisuutta. Monella lajilla oli jo haudonta käynnissä.

Vuosina 2022-2025 kerätään havaintoja lintuatlakseen, joka kuvaa maamme linnuston levinneisyyttä karttalehdittäin. Kattavien tulosten saamiseksi on tärkeää, että koko maasta kertyy havaintoja. Poluttomilla tunturiylängöillä liikkuu varsin vähän lintuharrastajia, joten pyrimme vaeltamisen ohessa merkitsemään havaitut lintulajit ja niiden pesimävarmuusindeksin.

Sade-ennuste alkoi vaikuttaa huijaukselta, sillä aamupäivällä saimme niskaamme vain kevyitä kuuroja ja lopulta lämmintä auringonpaistetta. Koivuvyöhykkeellä inisi sen verran hyttysiä, että ötökkäverkolle oli käyttöä vähintään pysähtyessä. Tällaisen hallittavissa olevan hyttysmäärän kanssa aina pärjää.

Pahimpaan räkkäaikaan kimpussa pörrää sellainen hyttys-, mäkärä- ja polttiaisarmeija, ettei edes syömisestä tule teltan ulkopuolella yhtään mitään. Valokuvauskin menee tällöin vaikeaksi, kun kameran linssi on täynnä mustaa ötökkämassaa. Hyttysmyrkkyjä en niissäkään olosuhteissa käytä, vaan tiivis pitkähihainen paita, ohuet softshell-housut, lierihattu, ötökkäverkko ja ohuet hanskat varmistavat täysin peittävän pukeutumisen.

Ylitimme Karigasjoen kiviä pitkin loikkien ja etenimme vuoroin koivikkoisia mäkiä ja kuivanpuoleisia soita pitkin lounastamaan erään pikkulammen rantaan. Duolba Sároaivin satulassa kohtasimme reissun ensimmäiset tunturikihut. Myyräkannat ovat alamaissa, joten pesiviä kihuja emme odottaneet juuri näkevämme. Nämäkin kolme kiertolaista olivat pesimättömiä.

Jalka tuntui nousevan tunturiin keveästi, joten päätimme jatkaa päivämatkaa vielä muutaman kilometrin eteenpäin. Koska emme olleet menossa mihinkään, valikoimme vain kartalta mukavaa kulkumaastoa ja päätimme laittaa teltan sitten pystyyn, kun huvittaisi. Tai voisimme kävellä vaikka läpi yön, jos siltä tuntuisi.

Nirvajoesta sai hetken etsiä sopivaa ylityspaikkaa. Kohtalaisen hyviä paikkoja tosin olisi ollut paljon, mutta vältimme turhia riskejä louhuisissa koskissa. Kovin kauaa ei tarvinnut kulkea ylävirtaan, kun eräältä koskenniskalta löytyi tasapohjainen matala ja leveä kohta. Kannoin tälle reissulle crocsit mukaan, koska kahlauspuuhia oli odotettavissa 1-n kertaa, vedenkorkeudesta riippuen. Niillä kahlaus sujui vaivatta. Kulkujalkineina oli Sievin kevytsaappaat, joihin ihastuin viime kesänä.

Ylempänä tunturissa purot olivat yllättävän kuivia, joten hyvää vesipaikkaa ei meinannut löytyä. Reilun 16 kilometrin taipaleen jälkeen Geatkebassin pohjoispuolelta osui vahingossa kohdalle lähde. Paikan sijainti sopivasti puurajalla tarjosi tuulisen leiripaikan ilman ainuttakaan hyttystä.

Lähellä kohosi näyttävän oloinen kivikkoinen nyppylä, joka soveltui mainiosti iltaretken kohteeksi. Muotkan yllä lepäsi synkkä pilviverho, mutta kaukana häämöttävät Norjan puolen lumihuippuiset gaissat kylpivät valossa.

Stuorrávžin kanjoni ja punakuirin laakso

Uhatut rankkasateet eivät edelleenkään toteutuneet, mutta tuuli oli kääntynyt puhaltamaan pohjoisesta viileää ilmaa. Lämpötila huiteli aamun pilvisyydessä hädin tuskin viidessä asteessa. Vaihtaisin hellejaksot koska tahansa tällaiseen! Valitettavasti toiveeni lienee turha maailmassa, joka etenee vääjäämättä kohti voimakasta lämpötilojen nousua. En osaa enää täysin nauttia pohjoisen ainutlaatuisesta luonnosta, sillä tiedostan liian hyvin, että ilmaston hallitsemattoman kuumenemisen vaikutukset tulevat olemaan erityisen dramaattisia juuri täällä.

Vaikka ei juurikaan satanut, sään viileyden vuoksi kuoritakki ja -housut tulivat tunturissa tarpeeseen. Laskeuduimme alas Stuorrávžin kanjonin itäpäähän. Maagisella tuurilla osuimme metrilleen poroaidan porttiin (karttalinkki), vaikka sitä ei ollut merkitty karttaan.

Seurasimme jokivartta vähän matkaa länteen ja löysimme täydellisen matalan kahluupaikan. Toisin kuin muualta joesta, tästä kohtaa pääsi yli ottamatta saappaita pois.

Kiipesimme puronvartta lähelle avotunturin rajaa. Lounas kannatti keitellä suojaisessa, idyllisessä purolaaksossa ennen siirtymistä tuuliseen paljakkaan.

Lounastauon jälkeen koukkasimme helppokulkuisessa tunturimaastossa aivan kanjonin reunalle. Kanjoni näkyisi ilmeisesti parhaiten sen länsipäästä, autiotuvan kaakkoispuoleiselta huipulta Uhca Ávžegašoaivilta. Täältä kanjonin keskivaiheiltakin pääsi kohtalaisen hyvin ihailemaan kanjonimaisemaa. Aurinko näyttäytyi välillä pilviverhon takaa ja lintuhavaintojen joukkoon kirjattiin retken ensimmäinen kiiruna.

Kuljimme kompassisuunnalla lounaaseen päin ja yhytimme Karigasniemi-Tirro-välillä erämaan halki kulkevan polun, jota myös virheellisesti kutsutaan joskus postipoluksi. Polku on osalta matkastaan hävinnyt näkyvistä, mutta tällä tunturiosuudella se luikerteli selvänä nauhana maiseman halki.

Jonkin matkaa polun ylittämisen jälkeen saavuimme katajaiseen suolaaksoon, jossa seikkaili yksinäinen punakuirikoiras komean punaisessa asussaan. Katajapensaiden tarjotessa näkösuojaa pystyimme kuvaamaan lintua pitkään lähietäisyydeltä. Tulihan 100-500 mm telezoomille lopulta käyttöä!

Matkaa oli taas taitettu lähemmäs 15 kilometriä, joten aloimme pohtia leiripaikkoja. Usean kuivan oloisen puron jälkeen vastaan tuli kelpo vesipaikka läheltä Lennetoaivia. Mäkisestä maastosta läheltä puroa löytyi teltalle yksi tasainen tontti. Tunturikoivikko suojasi osittain tuulelta, joka alkoi yltyä navakaksi. Edellisen illan tapaan tuulta riitti lähellä puurajaa kuitenkin tarpeeksi pitämään ylimääräiset ötökät poissa.

Illalla kiipesimme vielä Lennetoaivin huipulle katselemaan lähestyviä sadepilviä. Yksinäinen pulmunen osui kiikariin, kuten osasimme tällaisessa paikassa odottaa.

Autiotuvan kautta kumpareikkolampareikkoon

Ilmeisesti uni tuli tarpeeseen, sillä heräsimme ilman kelloa vasta yhdentoista aikaan. Mikäpä siinä, ei tässä edelleenkään mitään aikatauluja noudatettu. Lepo ei ollut muutenkaan pahitteeksi, koska olin vasta toipunut edellisen viikon flunssasta, josta jäi muistoksi vaakatasossa ajoittain vaivaava yskä.

Aamupalan valmistus sujui nopeasti: otin tälle reissulle kokeiluun kylmään veteen sekoitettavan maitojauheen ja myslin ainaisten pikapuurojen sijaan. Syön kotonakin aina aamuisin vähäsokerista mysliä, tavallisesti rusinoiden ja kauramaidon kanssa. Tuttu mysli upposi vaelluksellakin loistavasti, maitojauhe meni täydestä ja nälkä tuntui pysyvän poissa useamman tunnin kuin puurolla. Sitä paitsi pikapuurojen maku ja koostumus eivät ole koskaan erityisesti viehättäneet. Pakkasella puuro toki lämmittäisi enemmän kuin kylmä mysli.

Aamutoimien jälkeen laskeuduimme kohti Stuorrávžin autiotupaa, jonne oli suunniteltu lounastauko. Koska sade-ennusteista oli toteutunut vain yksittäisiä kuuroja, ei meillä ollut tarvetta ajatella tupayötä tai tavaroiden kuivattelua.

Vaikka autoja olikin ollut hiekkamontulla parkissa pitkä rivi, emme olleet maastossa kohdanneet kuin pari ihmistä. Tuvalla odotimme näkevämme muita kulkijoita, sillä Muotkatunturin erämaan harvinaiset tuvat houkuttelevat kyllä tehokkaasti vaeltajia luokseen. Autiotuvalla olikin muutama telttailija ja 9 päivän reissulla taukopäivää viettävä pariskunta koiran kanssa.

Nousimme pienessä sateessa ylös tunturiin. Kanjonin pohjoispuolelta ei kunnolla päässyt ihailemaan itse kanjonia, mutta muuten maisemissa ei ollut valittamista. Muutaman kilometrin helpon avotunturipätkän jälkeen saavuimme rinteeseen, jonka yllä liihotteli näyttävä 27 tunturikihun laivue. Millähän nekin pysyvät hengissä kesän yli ilman myyriä? Rankempi sadekuuro yllätti juuri kun yritimme saada kihuista kuvia, ja kamerat jouduttiin pakkaamaan pian takaisin.

Nirvajoen ylitys onnistui täällä yläjuoksulla helposti kiviä pitkin loikkien Karigasniemelle vievän polun kohdalta. Saavuimme mielenkiintoiselle alueelle. Tasainen paljakka muuttui yhtäkkiä ihmeelliseksi pienten kumpareiden ja niiden välisten lampien mosaiikiksi. Tällaista maastoa voisi kutsua vaikka kumpareikkolampareikoksi.

Tasaisia telttapaikkoja oli tarjolla yllin kyllin. Pystytimme majoitteen riittävän etäälle lammesta, jolla hautoi kalalokki ja uiskenteli muun muassa allipari ja kolme vesipääskyä. Useimmat muut lampareet näyttivät melko linnuttomilta, mutta lapinsirkkuja sentään hyppelehti katajapensaissa. Vedenhakureissu muutaman sadan metrin päässä solisevalle purolle tuotti vielä tummasävyisiä rentukkakuvia.

Muuttohaukan aamu

Aamupalan mussuttaminen keskeytyi yhtäkkiseen kalalokkien kiljuntaan, joka muistutti Helsingin Kauppatorin äänimaisemaa. Eivät ne turhaan kiljuneet: pian lähilampeen syöksyi muuttohaukka! Lokkiemo selviytyi elossa ja lapintiirojen saattelemana muuttohaukka ajettiin tiehensä.

Missäkö kamera oli? Tietysti teltassa, mitäpä kuvattavaa pilvisenä aamuna olisi ollut. Kun lopulta sain telen kiinni kameraan, haukka liiteli jo korkeuksissa. Suttuisista kuvista erottui lähinnä sen verran, että määritys varmistui, eikä tarvinnut spekuloida, olisiko lintu voinut olla tunturihaukka.

Edessä oli enää päivätaipaleen verran patikoitavaa autolle ja hiekkamontulle, mutta emme olleet vielä lähdössä kotimatkalle. Poikkesimme tylsältä mönkijäuralta pian Karigasjoen ylityksen jälkeen ja suuntasimme hieman länteen päin lähemmäs Bihtoš-Per jeaggia, joka kuuluu Piessuon-Luomusjoen soidensuojelualueeseen. Laitoimme teltan koivikkokummulle Luomusjoen itäpuolelle.

Illasta tuli pitkästä aikaa lämmin ja aurinkoinen. Lämpö tuntui hyvältä muutaman kolean tunturissa vietetyn päivän jälkeen, vaikka se tarkoittikin taas ötökkäverkon kaivamista käyttöön. Suuntasimme kevyellä varustuksella Luomusjoen yli soidensuojelualueen puolelle tarkoituksena laskea muutaman lammen linnut. Suolla vallitsi hiljaisuus. Satunnaisten järripeippojen ja keltavästäräkkien sekä yksittäisen vesipääskyn ohella lintuhavainnot jäivät vähiin. Pesimäajan kähmyily oli selvästi käynnissä.

Yhteenveto

6 päivää, 5 yötä, joista kaikki teltassa. Yhteensä 63,5 km patikointia rinkan kanssa + n. 14 km kuvausretkiä ilman rinkkoja.

• 13.6. Sulaojan hiekkamonttu – Luopmošjohjeaggi (2 km)
• 14.6. Luopmošjohjeaggi – Geatkebassi (16,5 km)
• 15.6. Geatkebassi – Lennetoaivi (16,5 km)
• 16.6. Lennetoaivi – Stuorrávži at – Duolba Jeageloaivi (13 km)
• 17.6. Duolba Jeageloaivi – Luomusjoki (14 km)
• 18.6. Luomusjoki – Sulaojan hiekkamonttu (1,5 km)

Tästä Muotkan reissusta ei tullut samanlaista yöttömän yön valojen ilotulitusta kuin edellisestä kerrasta, itse asiassa aurinko ei paistanut yhtenäkään yönä. Vaellusolosuhteet sen sijaan olivat erinomaisen hyvät: maasto kuivaa ja helppokulkuista, ei liian kuuma tai kylmä, ei liikaa ötököitä, ei merkittäviä sateita. Kovin paljon ei voi valittaa, jos vaihtoehtona olisi ollut alkuperäisen ennusteen neljän päivän vedenpaisumus.

Muotkatunturin erämaa ei vielä paljastanut kaikkia salaisuuksiaan, vaikka pääsinkin nyt tutustumaan aivan uusiin alueisiin. Erämaan eteläiset osat ovat jääneet vielä tyystin kulkematta ja korkein huippu Kuárvikozzâ on yhä kiipeämättä. Ja miltähän näyttäisivät varvikkoiset tunturit ruskahehkussaan?

Tämänkin reissun jälkeen olen sitä mieltä, että Muotka on poluttomien maastojen kulkijoille suunnilleen parasta, mitä on tarjolla. Vaihtelevaa ja monipuolista, maisemiltaan kaunista, kulkumaastoltaan mukavaa. Autiotupiakin on sopivasti muttei liikaa, joten isot turistisopulilaumat pysyvät poissa. Suosittelen käyntikohteeksi niin Peltojärven ympäristöä kuin Stuorrávžin kanjonin seutua. Molemmissa on omanlaistaan viehätystä.

Kiitokset:

• Retkiseuralle
• Autiotuvalla kohdatuille mukaville ihmisille
• Muotkan Ruoktun Hansille
• Muotkan Ruoktussa tavatulle linturengastajalle