Perinteinen elokuun Lapin-vaellus suuntautui tänä vuonna Inarijärven taakse Vätsärin erämaahan. Alkuperäisenä ideana oli kävellä Paatsjoen tieltä Norjan rajaa seuraillen pohjoiseen ja päättää reissu Sevettijärvelle. Sitten luonto puuttui peliin ja reissu muuttui Piilolan polkuun tutustumiseksi. Maanmittarihenkisen vaelluksen varsinainen tavoite oli kuitenkin käydä kolmen valtakunnan rajapyykillä – vähemmän tunnetulla sellaisella. Suomi, Norja ja Venäjä kohtaavat Muotkavaarassa Vätsärin erämaan kaakkoispuolella.

Helteinen alku

Nellimin kylä sijaitsee noin 40 km Ivalosta itään, lähellä Venäjän rajaa. Sieltä koilliseen lähtevä Paatsjoen tie mutkittelee kapeana mutta ajokelpoisena metsätienä ja sukeltaa rajavyöhykkeelle noin 30 km päässä kylältä. Muutaman kilometrin päässä tieltä alkaa Vätsärin erämaa-alue. Oikeastaan sen eteläosia on kutsuttu vanhastaan Kessin kairaksi, ja varsinainen Vätsäri alkaa vasta pohjoisempaa.

Kahden hengen seurueemme matkusti taksilla Ivalosta aina rajavyöhykkeen porteille saakka. Siitä matka jatkui patikoiden rajavyöhykkeen rajaa seuraillen. Päivän määränpääksi valikoitui lähellä Muotkavaaran rajapyykkiä sijaitseva lampi, jonne kertyi käveltävää 13 km.

Ensimmäinen järkytys koettiin jo ennen kuin taksin perävalot ehtivät hävitä näkyvistä. Täällä on helle! Ja räkkä! Tarkemmin sanottuna pirullinen räkkä! ”Kaikkia kärsimyksiä ei ole tarpeen toistaa”, tokaisi muuan pitkää vaellusta tehnyt kulkija muutama vuosi sitten. En ole selvästikään sisäistänyt tätä viisautta, sillä mukana ei taaskaan ollut muuta ötökkätiivistä pitkähihaista kuin sadetakki. Onneksi hatun päälle vedettävä hyttysverkko tuli mukaan. Viimeistään tunnin päästä alkoi olla selvää, ettei tästä tullut paraatimarssia Ur… anteeksi Sevettijärvelle.

Rajavyöhykettä seurailee melko selvästi erottuva polku, jonka lienee syntynyt rajavartijoiden askelista. Polkua kulkiessa saa olla tarkkana, sillä se oikaisee välillä keltaisin nauhoin merkityn rajavyöhykkeen sisäpuolelle. Retkeilijän on niissä kohdissa kierrettävä kiltisti, olipa sallitulla puolella millainen jorpakko tahansa.

Matka jatkui hikisenä, vesipullo toisensa perään tyhjeni. Taukoväliksi sovittiin ensin tunti, sitten kolme varttia, pian alle puoli tuntia. Jäimme evästelemään Käyräjärven vanhan raja-aseman pihaan. Nykyään asema on yksityisomistuksessa, mutta ainakin joitain vuosia sitten yksi sen rakennuksista on pidetty retkeilijöille avoimena. (Luin tiedon vasta jälkikäteen, joten sen paikkansapitävyys jäi tarkistamatta.) Ilmassa alkoi olla niin sakeana ötökkää, ettei edes pähkinöiden syömisestä tahtonut tulla mitään. Otin selfien miljoonan uuden ystäväni kanssa:

Hyvän reissun tunnistaa siitä, että reittisuunnitelma haudataan jo puolivälissä ensimmäistä päivämatkaa. Laskimme päiviä, tutkimme karttaa ja totesimme, ettei ole mikään pakko näännyttää itseään hengiltä rehkimällä kuumassa säässä. Yhtä hyvin voisimme pitää välipäiviä, siirtyä lyhyitä taipaleita sekä tutustua Piilolan polkuun ja sen varren autiotupiin. Paluupaikka vain vaihtuisi Sevettijärvestä Paatsjoen tiehen.

Juuri ennen leirilammelle saapumista laskeva aurinko kurkisti pilvien takaa ja sai mäntykankaat hehkumaan. Uupumuksesta huolimatta kamera oli pakko kaivaa esiin.

Lammella valoista oli jäljellä enää rippeet. Lämpötila keikkui 20 asteen yläpuolella vielä yhdentoista aikaan illalla, mikä tiesi tuskaisen kuumaa yötä. Toivoimme seuraavalle päivälle joko 10 astetta alempaa lämpötilaa tai edes kunnon myrskytuulta.

Vierailu rajapyykillä

Yö sujui odotetun hikisissä tunnelmissa, nukkuminen jäi vähiin.  Aurinko nousi porottamaan jo aamukuudelta, ja kahdeksaan mennessä kuumuus teltassa kävi sietämättömäksi. Toiveet jäivät turhiksi: edessä oli tyyni ja aurinkoinen hellepäivä.

Muotkavaaran rajapyykille pääsi ennen vain Norjan puolelta, mutta rajavyöhykkeen linjauksen muututtua sinne voi kävellä myös Suomesta käsin. Rajavyöhykkeen reunan ja Norjan rajalla kulkevan poroaidan väliin jää parinkymmenen metrin levyinen kaistale polkuineen. Kolmen kilometrin matka leiripaikalta pyykille nosti hien pintaan, mutta nyt mukana ei sentään ollut rinkkaa.

Rajapyykillä on taulu, jossa kerrotaan erittäin selvästi sallittu liikkumisalue. Suomen ja Norjan rajan saa ylittää vapaasti eli niiden puolella pyykkiä saa kulkea. Venäjän puolelle ei luonnollisesti ole asiaa mitään kautta, joten rajapyykin kiertäminen on kielletty. Kameran käyttöä ei ole nykyisin rajoitettu eli Venäjän puolellekin saa kuvata. Eipä sillä, että siellä mitään salaista olisi. Samanlainen metsä jatkuu kaikissa kolmessa maassa.

Vieraskirjasta päätellen pyykillä käy lähinnä norjalaisia matkailijoita. Norjan puoleinen alue kuuluu Övre Pasvikin kansallispuistoon eikä lähin tie ole kaukana. Tilanne voi muuttua, sillä Inarin kunta aikoo jatkaa metsätietä lähitulevaisuudessa rajapyykille asti. Tarkoituksena on oikeastaan ollut rakentaa läpiajotie Norjaan, mutta hanke on naapurimaassa vastatuulessa taloudellisista syistä.

Metsätien jatke ei juuri erämaan rauhaan vaikuta, läpiajotie sen sijaan tekisi hiljaisuudesta lopun. Haaveet ovat kuitenkin ymmärrettäviä, sillä tien ansiosta Nellim ei olisi enää pussinperä, vaan sen kautta kulkisi lyhin reitti etelästä Norjan Kirkkoniemeen. Ja jäisi suurin osa Vätsärin erämaasta toki edelleen kauas melusta.

Joukhaisenpesäjärvi

Pyykiltä selvittyämme oli strategiapalaverin aika. Räkkää vastaan auttaa kaksi keinoa: 1) peittävä pukeutuminen, 2) ripeä liikkuminen. Kuumuuteen on myös kaksi mahdollista helpotusta: 1) kevyt pukeutuminen, 2) hidas liikkuminen. Haistan tässä pienen ristiriidan. Paras kompromissi taitaa olla peittävän pukeutumisen ja hitaan liikkumisen yhdistelmä. Päätimme annostella kärsimystä korkeintaan tunnin pituiseksi pätkäksi ja kävellä vain kolme kilometrin päässä sijaitsevalle Joukhaisenpesäjärvelle.

Leiripaikka valittiin taktisesti järven itärannalta, jotta lännestä puhaltava heikko tuulenvire voisi edes teoriassa karkottaa ötökät pois.  Järvellä tosiaan tuuli sen verran, että pystyin oleskelemaan rannalla hetken ilman hyttyshuppua. Illaksi tyyntyi ja räkkä palasi entistä rajumpana.

Emme olleet huomanneet kartalta rakennusta, joka sijaitsee järven rannassa pienen joen pohjoispuolella. Se osoittautui Joutsenpesän lukituksi porokämpäksi. Meidän puoleltamme jokea löytyi pienen rakennuksen raunio. Turhankävelijän kämppäkortistossa sitä epäillään saunaksi, mitä pidän varsin hyvänä veikkauksena.

Käväisy Norjassa

Yö oli jälleen kuuma. Taivaalle oli sentään kertynyt muutamia pilviä, jotka hieman hillitsivät hellettä. Leirin purkamisen jälkeen suuntasimme matalien vaarojen, helppokulkuisten mäntykankaiden ja muutaman kapean jängän yli Norjan rajalle. Matkana aikana ropisi reissun ensimmäinen sadekuuro. Sen tuoma viilennys ei kauaa kestänyt, vaatteet kuivuivat lähes välittömästi. Pysähdyimme juomatauolle Turvemaa-nimisen vaaran ylärinteelle, missä sijaitsee rajapyykki numero 353L. Vaaralta löytyi kännykälle kenttää Norjan puolen verkosta, joten pääsin tarkistamaan sääennusteen. Se herätti lupauksia: säätyyppi vaihtuisi pian viileämpään.

 

Norjan ja Suomen välisellä rajalla kulkeva poroaita tekee rajanylityksen hankalaksi muualta kuin porttien kohdalta. Yksi porteista sijaitsee Piilolan polun varressa. Se on ollut käytössä jo aikana, jolloin rajan sai ylittää vain tietyistä paikoista. Vain pari sataa metriä rajanylityspaikalta sijaitsee norjalaisten rajavartijoiden käytössä ollut pieni tupa, Piilolakoian, joka on vuonna 2008 muutettu autiotuvaksi. Ruuhkaa ei ollut.

Jätimme tavarat tuvalle ja lähdimme iltaretkelle Norjan puolen maisemiin. Piilolan polku jatkuu Norjaan Övre Pasvikin kansallispuistoon. Muutaman kilometrin päässä tuvalta sijaitsee isohko järvi, Ellenvatnet. Kävimme sen rannalla täyttämässä vesipullot, tuvan lähellä kun ei ole muuta kuin mutainen suo-oja. Vettä olisi tosin saanut myös matkan varrella olevasta lammesta, mutta halusimme nähdä avaran järvimaiseman. Pilvinen ilta ei tarjonnut toivotunlaisia kuvausvaloja.

Paluumatkalla aurinko tuli esiin juuri oikeaan aikaan ja kurotti viimeiset säteensä valtavien aihkimäntyjen hallitsemaan luonnontilaiseen metsään. Nopea kuvaustilanne tuotti muutaman kelvollisen kuvan, sitten aurinko katosi metsän taa. Lämpötila putosi auringonlaskun jälkeen 20 asteen alapuolelle ensi kertaa retken aikana. Vihdoin!

Piilolan tuvalla

Tuvassa nukutti makeasti kymmeneen. Jätimme seikkailut ulkomailla taakse ja seurasimme Piilolan polkua sen Suomen puolella sijaitsevalle nimikkotuvalle. Polku on merkitty selvästi sinisillä tolpilla, mutta aivan helppokulkuiseksi sitä ei voi kuvailla. Suo-osuuksilta nimittäin puuttuivat pitkospuut. Nyt oli kuiva vuodenaika, mutta voin kuvitella alkukesän vaeltajien kahlaavan syvällä suossa.

Piilolan viihtyisä autiotupa sijaitsee upealla paikalla aivan suuren Nammijärven itärannalla. Sääennuste piti paikkansa: lämpötila oli pudonnut kymmennellä asteella ja yhtäkkiä räkkä oli poissa. Vasta pidempään tyynen järven rannalla oleskellessa kimpussa alkoi hääriä runsaammin ötököitä.

Mukanani vaelluksella oli ensimmäistä kertaa kalavehkeet: kevyt Shimanon teleskooppivapa ja kela sekä muutama viehe. Yritin kalastella jo Joukhaisenpesäjärvellä, mutta kenholla menestyksellä. Nammijärvellä vihdoin tärppäsi. Hopeiseen Mepps-lippaan tarttui iso kyrmyniska. Päivällinen sai lisämausteeksi voissa paistettua ahvenfileetä. Nam!

Seuraavana päivänä kävimme ilman rinkkoja kapean ja kivikkoisen Paloniemen kärjessä. Siellä punaiseen Lotto-lippaan nappasi reissun ensimmäinen harjus. Se oli muutaman sentin alamittainen ja pääsi jatkamaan elämäänsä Nammijärvessä. Leiriin palattuamme harjuksen syönti jatkui: tällä kertaa pronssinen Meppsin lippa toi kaksi uutta tärppiä, valitettavasti nekin alamittaisia. Ilman kalapäivällistä ei tarvinnut kuitenkaan jäädä: ahkeruus palkittiin lopulta pulskalla ahvenella.

Aurinko näytti laskevan pilveen, kunnes taivaalle repesi pieni aukko ja Nammijärvi kylpi hetken Lapin kulta -mainoksen väreissä. Pyörin rantakivikossa etsimässä parasta kuvakulmaa ja ehdinkin sommitella auringon samaan kuvaan ainakin sadan eri kiven ja puun kanssa.

Tilanne ei ollut ohi vielä auringon kadottuakaan: seuraavaksi väriä saivat ohuet pilvet. Suljin lauloi ja kortit täyttyivät. Illan kruunasi suopöllö, joka kaarsi komean kierroksen Nammijärven yllä syvänsinistä taivasta vasten. Arvatkaa oliko kamera valmiina.

Kohti Kessijärveä

Pari edellistä tupayötä olivat kuitanneet alkureissun univelat. Kolmatta 11 tunnin yötä en pystynyt nukkumaan, vaan heräsin virkeänä viideltä. Kun uni ei enää tullut, lähdin kalaan. Pitkään näytti, etteivät eväkkäät ole syöntituulella, kunnes vapa taipui syvään kaareen. Sain kelattua siimaa sen verran, että näin vedessä vaanivan saaliin: iso hauki! Samalla hetkellä tajusin, etten tule saamaan sitä ylös. Mikään ei auttanut, vaan hauki nykäisi siiman poikki vieden mukanaan punaisen Loton ja perukkeen.

Vaelluspäivästä tuli yllätyksetön. Jätimme Piilolan tuvan taakse ja seurasimme polkua etelään Nuottamajärven laavulle, joka sijaitsee aivan järven ja pienen joen tuntumassa.

Ilta meni järvellä kalastellessa ja tulilla istuskellessa. Tuuli voimistui ja hankaloitti jo kalastusta: kevyet vieheet lentelivät mihin sattuu. Ilta jäi kalattomaksi, eivätä veneellä liikkuneet paikalliset mökkiläisetkään saaneet kuin yhden ahvenen. Syytän siis olosuhteita.

Yöyvyimme teltassa laavun lähimaastossa. Lämpötila oli nukkumaan mennessä enää muutaman asteen nollan yläpuolella, mutta ei tainnut laskea yölläkään pakkaselle. Tulipa sentään pitkille kalsareille käyttöä.

Aamulla helppo taival jatkui Kessijärven autiotuvalle. Tunnelmallinen vanha hirsirakennus on siirtynyt vuonna 2013 yksityisomistukseen, mutta omistaja pitää tuvan toistaiseksi avoimena, jos paikat pysyvät kunnossa. Puuhuollosta vastaa edelleen Metsähallitus. Viereisen joen pohjoispuolella sijaitsee yksityistilan varsinainen päätalo ja muutama piharakennus sekä upea hirsinen sauna. Retkeilijöiden iloksi myös sauna on avoimessa käytössä; kyllä kelpasi hikisen vaelluksen jälkeen! Toivottavasti tupa ja sauna pysyvät jatkossakin auki.

Kessijärven kuutamoilta

Harhauduin saunomisen lumoihin niin pahasti, että unohdin kokonaan tarkistaa Kuun noususuunnan. Joskus käy moukan tuuri. Paria vuorokautta vajaa täysikuu nousi ainoasta mahdollisesta sektorista, jossa sen pystyi sijoittamaan samaan kuvaan autiotuvan kanssa. Kapea aukko puustossa sattui tällä kertaa parhaaseen mahdolliseen kohtaan.

Myöhemmin illalla sommittelin vielä kliseisen ”kynttilä ikkunassa” -kuvan. Ilmassa oli jo lähdön tunnelmaa. Jäljellä olisi enää yksi telttayö ja sitten paluu maalikylille. Vaikka vaellus jäi matkaltaan lyhyemmäksi kuin oli tarkoitus, ei ollut syytä pettymykseen. Viikkoon mahtui lukuisia upeita hetkiä, ja viimeinen tupailta saunoineen ja kuutamoineen toimi hienona loppuhuipennuksena.

Yhteenveto

8 yötä, joista 4 teltassa ja 4 tuvissa.

Reitti:
22.8. Paatsjoen tie – Muotkavaaran NW-puolen lampi (13 km)
23.8. Muotkavaaran  NW-puolen lampi – Joukhaisenpesäjärvi (3 km + rajapyykillä käynti 6 km)
24.8. Joukhaisenpesäjärvi – Piilolakoian (6 km + iltaretki 6 km)
25.8. Piilolakoian – Piilola at (4 km)
26.8. Välipäivä Piilolassa (päiväretki Paloniemeen 8 km)
27.8. Piilola at – Nuottamajärven laavu (6,5 km)
28.8. Nuottamajärven laavu – Kessijärvi at (9 km)
29.8. Kessijärvi at – Ristenjärvi (0,5 km)
30.8. Ristenjärvi – Piilolan polun P-paikka (5 km)

Vätsäriä pidetään vaikeakulkuisena, kivisenä erämaana ja sellainen se saattaa pohjoisosistaan ollakin. Erämaan eteläosat, Kessin kairan maastot, kuitenkin tarjoavat kovin erilaisen näkymän. Avarat, harvat mäntymetsät ovat miellyttävää kulkumaata myös Piilolan polun ulkopuolella. Pienet kivikot ja märimmät suot on helppo kiertää.

Ihmisiä tuli viikon vaelluksella vastaan yhteensä 8 kappaletta, puolet aivan lopussa Kessijärven tuvalla. Vieraskirjoista päätellen kulkijoita on riittänyt tuville kesäaikaan noin parin päivän välein, eli kyllä Vätsärissä ihmisiä liikkuu. Merkityksi reitiksi Piilolan polku on kuitenkin vähän kuljettu.

Vaikka jouduimme luopumaan alkuperäisestä suunnitelmasta, ei reissua voi pitää epäonnistuneena. Pilalle menneitä vaelluksia ovat vain ne, jotka jäävät tekemättä. Onnistuminen mitataan erämaassa vietetyllä ajalla, ei kilometreillä. Vätsärin pohjoisosien väliin jääminen kuitenkin hieman kaivelee, joten vielä joskus vahinko on otettava takaisin. Piirtelin jo kartalle U:n muotoisen lenkin Näätämöstä Sevettijärvelle.