En ole kovin usein harrastanut kevättalvisia hiihtoreissuja, koska valokuvaajana viehätyn enemmän sydäntalven loivasta valosta ja tykkylumisista pakkasmaisemista. Retkeilyn kannalta kevättalvi on kuitenkin monin verroin mukavampaa. Saa viilettää vauhdikkaasti kantohangilla ja nauttia kevätauringon valosta ja lämmöstä. Paitsi jos sääennuste lupaa juuri retken ajalle lähes pelkästään plussakeliä ja räntäsadetta, kuten tällä kertaa.

Edellisestä vierailustani Patvinsuon kansallispuistoon oli vierähtänyt tasan kymmenen vuotta. Maaliskuun puolivälissä lähdimme osin samalla porukalla katsastamaan, olisiko yksi Pohjois-Karjalan laajimmista ja erämaisimmista luontokohteista vielä tallella. Mikäpä olisi parempi tapa juhlistaa Retki suolle -kirjan julkaisua kuin retki suolle hyvässä seurassa.

Pimeälle suolle

Reissulle oli tarkoitus lähteä junalla Joensuuhun, kiskobussilla Uimaharjuun ja taksilla perille. Kesken retken alkavan junalakon vuoksi jouduttiin viime hetkellä pohtimaan, saisiko neljä henkeä ja tavarat survottua pieneen autoon. Paluukyydiksi järjestyi lopulta Joensuusta bussiyhteys, mutta varmuuden vuoksi vaihdoin viime hetkellä ahkion tilalle helpommin kuljetettavan kompaktin rinkan ja valitsin suksiksi lyhyet OAC Karit. Menomatka sujui nopeasti, mukavasti ja ekologisesti suunnitelman mukaisella junayhteydellä.

Leuto sääennuste mahdollisti mm. toisen makuupussin karsimisen, taukotakin vaihdon ohuempaan, varavaatteiden vähentämisen ja pienemmän termospullon. Näin 60-litrainen Atom Packs The Mo riitti helposti noin neljän vuorokauden tarpeisiin – siis kun yksi reipas kantoi Savotan putkirinkassa sekä teltan että kamiinan, joiden piti matkustaa alun perin ahkiossani.

Illan jo pimennettyä suksimme pikkupakkasessa hämärän metsän halki, kunnes edessä aukesi Patvinsuon valtava suolakeus. Hanki kantoi suksien alla täydellisesti. Seisahdimme hetkeksi ihailemaan vaikuttavaa suomaisemaa ja yläpuolella kaartuvaa tähtitaivasta Linnunratoineen. Suksien rahinan tauottua olisi ollut hyvät mahdollisuudet kuulla pöllöjen huhuilua, mutta tällä kertaa ne pysyivät vaiti.

Hitaiden leiripuuhien ja makeasti nukutun yön jälkeen aamulla oli edessä siirtymä kirkkaasta pakkasesta pilviseen suojasäähän. Hiihtelimme päiväretkivarusteilla Autiovaaralle, joka tunnetaan yhtenä Pohjois-Karjalan parhaiten säilyneistä luonnonmetsistä. Kuusivaltaisessa sekametsässä huomion kiinnittivät useat jättiläishaavat ja jokunen järeämpi mahtipetäjä.

Paluumatkalla pyrytti sakeasti märkää lunta, ja lumi alkoi paakkuuntua koroiksi suksenpohjiin. Onneksi ei lähdetty kauemmas: aamun kantohangilla vauhti oli helposti nelinkertainen iltapäivän uppurointiin verrattuna.

Testissä kotateltta ja kamiina

Retken majoitteeksi oli vuokrattu Nova Explorer kotateltta. Telttaan mahtui juuri ja juuri neljä henkeä ja kamiina, mutta lisätila ei olisi ollut pahitteeksi. Kaksi oviaukkoa helpottivat onneksi kulkemista. Maavaatteina käytettiin kotoa löytyneitä palasia tyvekiä ja laavukangasta.

Teltta painaa noin 3,5 kg ja Winnerwell Nomad S teräskamiina hurjat 6,4 kg. Kamiinoita olisi olemassa myös järkevän painoisia, esim. saman valmistajan 1-3 kg painoiset titaanikamiinat kuljettaa jo varsin näppärästi.

Reissun toisena yönä tuuli yltyi ja Patvinsuon yli pyyhkäisi kunnon räntämyräkkä. Kaikki kulmat ja kiristysnarut tiukalla ja lunta helmojen päällä teltta pysyi yön varsin vakaana. Kotateltan pitäisikin muotonsa puolesta kestää hyvin tuulta. Lähinnä haasteena on se, että korkean teltan pystyttäminen esimerkiksi aukealle paikalle voisi olla kunnon puhurissa vaikeaa.

Yksikerroksinen majoite osoittautui sateella hieman haastavaksi, koska saumoista tihkui läpi jonkin verran vettä, jota tiputteli katosta varusteiden päälle. Saumojen tiivistäminen silikonilla voisi auttaa. Lisäksi reunapaikoilla päätyi yöllä väistämättä nojailemaan makuupussia teltan märkään seinään.

Kamiinalle tuli käyttöä, muuten olisi makuupussien kuivaaminen ollut hankala homma. No, paistoihan yhtenä päivänä aurinko sadekuurojen välissä aina muutaman minuutin kerrallaan. Perustimme makuupussikuivaamon pyykkinarulle.

Mielenkiintoinen kysymys on, saako huolletulla tulipaikalla käyttää kotateltan kamiinaa? Kaverini kysyi asiasta pari kuukautta sitten Metsähallituksen työntekijältä, joka ei sitä kieltänyt: ”Meillä on linjattu että telttasaunoissa ei saa käyttää tulipaikkojen polttopuita (ja kivetkin pitää tuoda ja viedä mennessään). Kamiinoihin ei ole otettu näin suoraviivaisesti kantaa, mutta tähänkin on samankaltainen linjaus otettava jossain vaiheessa juurikin kun tällaiset pienet kamiinateltat ovat yleistyneet ja niiden käytöistä tulee kyselyjä.”

Sittemmin Luontoon.fi-sivuille onkin tosiaan ilmestynyt linjaus, jossa kotateltan kamiina rinnastetaan telttasaunaan, joten sitä ei saisi käyttää ilman omia polttopuita. Viestittelin muutaman tutun kotaretkeilijän kanssa ja kukaan ei ollut moisesta kuullut, eikä liioin ole lehdissä, somessa tai foorumeilla näkynyt keskustelua. Niukkaa tai olematonta on siis ollut tiedotus.

Laitoin Metsähallitukselle perustellun palautteen, miksi linjaus on järjenvastainen, ja sain siihen varovaista vastakaikua. Tiivistettynä: nähdäkseni tällainen pieni kamiina, jota poltetaan hetki aamulla ja pari tuntia illalla, säästää huomattavasti Metsähallituksen puuta verrattuna nuotiolla kuivatteluun ja kokkailuun. Kylmässä teltassa yöpyvä seurue polttaisi nuotiolla isoa roihua saman lämpövaikutuksen saamiseksi, kun taas pikku kamiinan lämmitykseen riittää muutama ohut klapi. Telttasauna on aivan eri asia: luksuspalvelu, joka kuluttaa valtavasti puuta.

Räntäretkeily jatkuu

Märkää lunta, märkää räntää, märkää märkää. Sää jatkui samanlaisena, mutta kun kerran oli hiihtämään tultu, täytyi sateellakin hiihtää edes vähän. Kun vain pääsi liikkeelle, saattoi todeta räntäsateisen suon olevan oikeastaan levollisen kaunis kaikessa harmaudessaan.

Patvinsuon metsissä näkyy menneisyyden talouskäyttö, eivätkä monet niistä ole siten erityisen vanhoja tai luonnontilaisia. Osassa suon metsäsaarista on kuitenkin säilynyt iäkkäämpiä ja kaskihistorian monipuolistamia laikkuja, ja valitsimme reittejä niiden kautta.

Reitinvalinnoissa oli huomioitava linnustosyistä asetetut rajoitusalueet, joista osa alkaa nykyään jo helmikuussa. Alueita ei ole merkitty maastoon, joten suunnistuksessa sai olla tarkkana.

Teretin pakkasaamu

Viimeisenä aamuna säätuuri vihdoin kääntyi. Meidän oli ehdittävä taksille ennen aamuyhdeksää, joten ainoaksi vaihtoehdoksi nauttia edes hetki kirkkaasta pakkasaamusta jäi aikainen herätys. Kello soimaan 3.45, leiri kasaan ja baanalle. Lusikoin haaleaa puurovelliä ruokatermarista varpuspöllön viheltäessä teltan ulkopuolella.

Aamuhämäräiselle suolle ehdittyämme itäinen taivas syttyi punaiseen hehkuun. Pian auringon ensisäteet valaisivat suon kituliaita keloja.

Jätimme osan tavaroista pieneen metsäsaarekkeeseen ja hiihtelimme kevyin varustein teräshangilla kohti Teretinniemeä. Lintutorniin päästyämme häikäisevä kevään valo tulvi jo koko suolle. Kaukaisuudessa soi toistakymmentä teerikukkoa.

Paluuhiihdolla pärjäsi jo ilman takkia auringon lämmittäessä tuuletonta suota. Retken viimeisillä metreillä ennen parkkipaikkaa lentoon pärähti vielä loppuhuipennuksena valkopukuinen riekko, näillä leveysasteilla jo melko harvalukuinen kanalintu.