Kesällä 2009 minulle tarjoutui ainutlaatuinen tilaisuus päästä mukaan retkelle Laatokan Karjalaan nykyisen Venäjän alueelle. Retken kohdealue kuului Suomelle ennen viime sotia, joten tavanomaisen luontoretkeilyn lisäksi matkaan liittyi kosolti kulttuurihistoriallista mielenkiintoa. Omistakin juuristani neljännes kumpuaa luovutetusta Karjalasta.

Aikanaan julkaistu maratonmittainen retkikertomus on jo kauan sitten ehtinyt kadota Internetin syövereihin, mutta löysin sen äskettäin kovalevyjeni kätköistä. Koska retkeily Venäjällä ja etenkin luovutetun Karjalan alueella saattaa kiinnostaa useampaakin, julkaisen tekstin uudelleen päivitettynä versiona. Mukana tekstin seassa on nyt myös vanhoja suomalaisia maastokarttoja.  Niitä olisi kannattanut ottaa mukaan maastoon, sillä kuten kertomuksesta voi lukea, venäläisillä kartoilla suunnistaminen osoittautui varsin mielenkiintoiseksi puuhaksi.

Johdanto

Niin lähellä, mutta niin kaukana aukeaa luontoretkeilijän paratiisi. Karjalassa ei Neuvostoliiton aikana juuri tehty avohakkuita ja lisäksi rannat ovat säilyneet lähes täysin rakentamattomina. Ero mökkikulttuurin ja intensiivisen metsätalouden hallitsemaan Suomeen näkyy hyvin vuonna 2013 julkaistusta globaalista metsäkartasta.

Retkikohteeksi valikoitui Sortavalan ympäristö, koska se on helposti saavutettavissa Suomesta Tohmajärvellä sijaitsevan Niiralan rajanylityspaikan kautta. Lisäksi Sortavalasta oli mahdollisuus tehdä ekskursio Valamon luostarisaarelle ja nähdä siten Laatokkaa, Karjalan merta. Retken kohdealueen sijainti suhteessa Suomen nykyrajoihin:

Laatokan alueelle on ollut pitkään suunnitteilla kansallispuisto, jonka toteutuminen on valitettavasti edelleen epävarmaa. Odottelen toiveikkaana, saadaanko puisto lähitulevaisuudessa vihdoin perustettua.

Päivä 1: Rajamuodollisuuksista pahamaineiseen hotelliin

Kymmenhenkinen seurueemme matkasi aurinkoisena keskikesän aamuna kahdella pikkubussilla Niiralan rajanylityspaikan kautta Sortavalaan. Uskomatonta kyllä,  halvimmaksi ja helpoimmaksi tavaksi matkustaa Helsingistä Sortavalaan osoittautui venäläinen taksikyyti lähes kotiovelta perille!

Kaikki pääsivät rajan yli ilman suurempia vaikeuksia, vaikka Venäjän tullissa tarkistettiin passit kolmeen kertaan ja läpivalaisulaitteeseen joutuivat niin tavarat kuin ihmisetkin. Rajan takana tie muuttui kapeammaksi ja kuoppaisemmaksi, maisemat villimmän oloisiksi. Vaikka kuljettajamme ajoi rauhallisesti, venäläinen liikennekulttuuri hirvitti hieman. Monen mutkan kohdalle oli sytytetty kynttilöitä liikenneonnettomuudessa menehtyneiden muistoksi.

Perillä Sortavalassa harhailimme hetken hotellia etsien. Hotellirakennus oli ulkoa päin niin karmeassa kunnossa, ettei sitä helposti tunnistanut majoitusliikkeeksi. Meille oli etukäteen kuvailtu hotellin olevan ”pahamaineinen, mutta hyvä”, mikä ei varsinaisesti lisännyt turvallisuuden tunnetta. Sisällä aukeni yllättäen toisenlainen näky: kliinisen siistit majoitustilat. Saatuamme tavaramme huoneisiin kiersimme pienen iltalenkin kaupungin lähes autiossa keskustassa.

(Kuvat ja kartat aukeavat suuremmiksi klikkaamalla.)

Päivä 2: Valamon kautta maastoon

Tuhkalampi keskustan pohjoispuolella, Kuhavuori länsipuolella. Airanne-järvi kartalla äärimmäisenä vasemmalla. 

Aamulla heräsimme jo puoli viideltä, jotta ehtisimme tutustua kaupungin lähiympäristöön ennen kuin suuntaisimme päiväretkeilemään Valamon luostarisaarelle.  Kävelimme neuvostoarkkitehtuurin reunustaman Tuhkalammen kautta kaupungin laidalla kohoavalle Kuhavuorelle, jonka huipulta avautui upea näkymä kaupungin ylle, Airanne-järvelle sekä karjalaiseen vaaramaisemaan.

”Minä seisoin vaaroilla paljain päin, missä Karjalan kauniin eessäin näin.” 

Näkymä Airanne-järvelle.

Maukkaan puuroaamiaisen jälkeen kävelimme hotellilta satamaan ja matkasimme lautalla Valamoon. Luostariin emme päässeet sisään, koska meiltä puuttui virallinen opas. Sen sijaan tutustuimme saaren monipuoliseen luontoon. Olimme arvelleet saaren kasvavan karua kalliomännikköä, joten kumisaappaat jäivät hotelliin. Pieleen meni. Saarta peittivät kosteat kuusimetsät ja rehevät lehdot. Lenkkarit ja sukat kastuivat litimäriksi, mikä ei kuitenkaan aurinkoisessa kesäsäässä juuri menoa haitannut.

Selviydyimme lopulta metsän läpi kauniiseen niemeen, josta olisi tietojemme mukaan voinut hyvällä tuurilla havaita laatokannorppia. Niitä emme nähneet, mutta tapasimme sentään kaksi kyytä ja rantakäärmeen sekä villikanin. Myös perhosia oli lämpimänä kesäpäivänä liikkeellä runsaasti. Erityisesti varjoisissa metsissä viihtyviä täpläpapurikkoja näkyi lähes kaikkialla.

Täpläpapurikko.

Paluumatka Valamosta aiheutti pientä päänvaivaa: menimme suunnitelmien mukaan viideksi satamaan, mutta missään ei näkynyt Sortavalaan menevää lauttaa. Meidät ohjattiin eri kaupunkiin menevään lauttaan ja vakuuteltiin, että kaikki järjestyy. Kesken matkaa lauttamme ajoi yhtäkkiä isomman laivan kylkeen. Meidät ohjattiin laivaan, jonka kautta pääsimme vaihtamaan Sortavalan-lauttaan. Venäjällä asiat toimivat joskus poikkeavalla tavalla.

Valamon-ekskursion jälkeen haimme rinkkamme hotellista ja aloitimme marssin kohti tuntematonta päämäärää. Eksyimme heti kaupungin laidalla ja kysyimme tietä rouvalta, jonka löysimme oudosta hökkelikeskittymästä kissojen ja vuohien keskeltä.

Päätimme yöpyä läheisellä Helmijärvellä noin kilometrin päässä hiljaiselta kylätieltä. Käveltyämme metsässä jonkin aikaa jäimme hetkeksi lepäämään ja lähetimme tiedustelijan etsimään järveä. Sitä ei kuitenkaan tuntunut olevan missään. Toinenkaan tiedusteluretki ei tuottanut tulosta, ja olimme jo kummastuneina pystyttämässä telttoja kalliomännikköön. Eihän nyt kilometrin levyisestä järvestä voi kävellä ohi!

Vielä kerran yritimme löytää järven ja lopulta havaitsimme metsän takana valon kajoa. Helmijärvi! Tiheässä metsässä ei nähnyt kuin joitakin kymmeniä metrejä eteenpäin, joten järven havaitseminen onnistui vasta aivan lähietäisyydeltä.

Päivä 3: Sunnistusvaikeuksista kansallismaisemaan

Pitkän päivän jälkeen nukuimme makeasti ja heräsimme puolenpäivän tienoilla. Pääsimme lähtemään matkaan vasta kahdelta iltapäivällä auringon porottaessa täydeltä terältä. Meidän oli määrä tavata Kirjavalahden tiellä oppaamme Olli, joka tunsi luontokartoittajan työnsä puolesta alueen kuin omat taskunsa.

Helmijärvi kartan alalaosassa, Kirjavalahti oikeassa ylänurkassa.

Matkaa olisi vain muutama kilometri: ensin tulee pieni puro, sitten metsätie jota seuraamalla pääsee isommalle tielle. Helppo homma, eikö? Ei, jos yrittää suunnistaa venäläisen kartan avulla, jonka mittakaava on suurpiirteinen 1:100 000. Liekö sotilaallisista syistä kartat piirretty muutenkin hieman vinksalleen.

Ote venäläisestä kartasta, Helmijärvi alavasemmalla Helylän taajaman itäpuolella.

Lukuisat jyrkät mäet, tiheä metsämaasto ja helteinen sää veivät voimamme täysin. Kolmen puron ja yhden umpikujaan johtaneen metsätien jälkeen meillä ei ollut harmainta aavistustakaan sijainnistamme.

Kompassisuuntaan luottaen jatkoimme kohti pohjoista. Monen tunnin uurastuksen jälkeen selviydyimme vihdoin Kirjavalahteen johtavalle tielle, ja pian Olli tuli meitä autolla vastaan ihmetellen, missä olimme olleet niin kauan. Saimme vinkin hyvästä leiripaikasta Ristijärven rannalla.

Näkymä Kirjavalahdelle.

Muutaman kilometrin tiellä kävelyn jälkeen meitä odotti upea näkymä peilityynelle järvelle ja kelpo leiripaikka. Ristijärven maisemia on itse I.K. Inha aikoinaan ikuistanut kameralla, eikä suotta.

Leiripaikkamme sijaitsi sillan kupeessa Ristijärven länsiosan kapean salmen läheisyydessä.

Laitoimme vielä nuotion pystyyn ja nautimme kauniista kesäillasta. Raskaan päivän huipentumana saimme seurata hetken aikaa majavaa, joka touhuili iltahämärissä läheisessä salmessa.

Päivä 4: Helteestä räkkähelvettiin

Aamulla nousimme varhain ja piilotimme rinkat leiripaikan lähimaastoon. Päivästä oli tulossa hiostavan kostea.

Kiipesimme ensin Ristijärven rannalla sijaitsevalle korkealle kalliolle, minkä jälkeen suuntasimme kauniiden niittyjen ja metsien läpi pienen joen rannalle. Paikallinen pienviljelijä ei pahastunut, vaikka oikaisimme vähän hänen tiluksiensa poikki.

Jäimme jokivarteen pitämään juomataukoa ja katselemaan koreiden neidonkorentojen kisailua. Jouduimme ylittämään joen kahlaamalla reisiä myöten, vaan hellesäässä pieni virkistäytyminen ei ollut lainkaan pahasta.

Vanha kärrytie kiemurtelee kartan keskiosassa. Puro näkyy kartan vasemmassa reunassa, Pötsövaara levittäytyy vasemmasta yläkulmasta kohti oikeassa alanurkassa näkyvää Haukkajärveä.

Joen jälkeen matka jatkui vanhaa kärrytietä kohti Haukkajärveä. Metsät olivat monin paikoin melko iäkkäitä, ja Suomessa sopivien biotooppien vähenemisen vuoksi harvinaistuneen pikkusiepon laulu säesti matkaamme – paarmojen pörinän ja hyttysten ininän ohella. Luontohavainnoista mainittakoon myös sarvipöllö ja tuhannet pienet rupikonnat ja sammakot.

Luonto näytti myös arvaamattoman puolensa. Keskellä tietä kävellessäni upposin yhtäkkiä vyötäröä myöten mutaan. Hölmistyneenä yritin tempoilla itseäni ylös siinä kuitenkaan onnistumatta. Kamera jäi onneksi kuiville ja kaverin avustuksella sain kiemurreltua itseni pois pinteestä. Saappaat ja housut hörppivät aikamoisen kasan kuraa, mutta pahimmat ravat sain pian pestyä pois järvessä.

Haukkajärvellä keittelimme trangioilla lounasta ja kapusimme sitten hieman tarpeettomankin vaarallista reittiä jyrkälle Pötsövaaralle. Tiheä puusto rajoitti hieman järvinäköalaa. Korvaukseksi saimme nauttia jykevien haapojen hallitseman vanhan kuusimetsän tunnelmasta.

Raikkaat sadekuurot sävyttivät seitsemän kilometrin mittaista paluumatkaa leiripaikalle. Hyttysiä esiintyi jostain syystä selvästi runsaammassa määrin kuin menomatkalla, ja etenkin joen yli kahlaaminen räkkäpilven keskellä aiheutti haasteita. Totesin housujen riisumisen itsetuhoiseksi ratkaisuksi, joten otin vain saappaat jalasta ja mennä lompsottelin sadehousut päällä joen yli. Niiden kuivuminen ei kuumassa kesäsäässä kauaa veisi.

Pääsimme takaisin leiriin iltakuudelta ja söimme päivällistä tutun Ristijärven rannalla. Edessä oli vielä yli kuuden kilometrin taival rinkat selässä, sillä leiri oli tarkoitus siirtää pohjoiseen Nuutjärvelle. Aivan kaikki eivät enää rankan päivän jälkeen jaksaneet vaeltaa, vaan osa porukasta jäi yöksi Ristijärvelle, josta Olli toisi heidät aamulla autolla Nuutjärvelle.

Ristijärvi aivan vasemmassa alanurkassa, Nuutjärvi vasemmassa ylänurkassa. Päiväretken kohde Haukkajärvi keskellä alhaalla. Seuraavan päivän määränpää Harlu äärimmäisenä oikealla.

Raahustaessamme kohti Nuutjärveä kimppuumme hyökkäsi valtava hyttysarmeija. Lisäksi suunnistimme (lue: minä suunnistin) ensin hieman harhaan kääntymällä väärästä tienhaarasta oikealle. Löysimme kuin löysimmekin lopulta Nuutjärvelle, jossa vihdoin luulimme pääsevämme lepäämään.

Luonto oli kuitenkin toista mieltä. Järven rannalla kimpussamme oli paitsi tuhansia hyttysiä, niin myös vähintään yhtä paljon mäkäriä ja polttiaisia. (Pro tip: jos on liikkeellä räkkäaikaan, ei kannata hukata hyttyshattua reissun toisena päivänä, niin kuin minä tein.) Lopen uupuneina pystytimme teltat ja pakenimme ötökkäpilveä niiden suojiin. Olipa melkoinen päivä!

Päivä 5: Leppoisasti ihmisten ilmoille

Edellisen päivän helle vaihtui kolean tuuliseen säähän, joka hillitsi hieman hyönteisiä. Saimme rauhassa huuhtoa hiet järvessä ja syödä aamiaista ulkosalla. Päivän ohjelmassa oli kymmenen kilometrin siirtymä metsätietä pitkin Harlun kylään ja sen jälkeen leiriytyminen jonnekin kylän läheisyyteen. Matka sujui leppoisasti sopivan viileässä, räkättömässä ja enimmäkseen aurinkoisessa säässä.

Harlun kylä osoittautui kiinnostavaksi kulttuurinähtävyydeksi: se on säästynyt sodan tuhoilta varsin hyvin ja jäljellä on paljon vanhoja suomalaisia puurakennuksia. Muutenkin kylä vaikutti monin paikoin kauniilta ja idylliseltä. Rinkkaselkäisten suomalaisten joukko herätti paikallisissa hyväntahtoista kummastusta.

Heti kylän keskustaan päästyämme suuntasimme pieneen kyläkauppaan. Päivä oli kaupalle tuottoisa, sillä kymmenen väsyneen ja nälkäisen retkeilijän joukkio löysi sieltä runsaasti ostettavaa. Fiksuimmat tajusivat täydentää retkimuoniaan tuoreilla herkuilla, itse tyydyin kahteen jäätelöön ja suklaaseen. Harvoin on jäätelö maistunut yhtä hyvältä!

Kaupan edessä herkutellessamme Olli kävi autolla etsimässä sopivaa leiripaikkaa. Sellainen löytyi Jänisjoen varrelta parin kilometrin päässä kylästä. Herkuttelutuokion jälkeen pieni kävely ei tuntunut enää missään ja pian olimme jo perillä. Täydellisempää leiripaikkaa tuskin voi kuvitella: kaunis näkymä joelle, valmis nuotiopaikka ja pöytä, tasainen maasto eikä juuri lainkaan hyttysiä.

Istuimme iltaa nuotiolla kaupasta ostettuja herkkuja napostellen. Perjantain aikana Karjala oli näyttänyt vaihteeksi paremman puolensa; kaksi perättäistä päivää olivat toistensa täydelliset vastakohdat.

Päivä 6: Lotjalla Laatokalle

Yöstä tuli hyytävän kylmä ja vielä aamullakin lämpötila pysytteli selvästi kymmenen asteen alapuolella. Lämpötila oli pudonnut hieman yli vuorokauden aikana lähes 30 astetta! Heräsin varhain kuvaamaan aamuista luontoa. Joen yllä leijui usvaa ja hetken ajan aurinko käväisi valaisemassa maisemaa. Ilo oli lyhytaikainen, pian alkoi sataa kaatamalla.

Alun perin tarkoitus oli ollut siirtyä bussilla Lahdenpohjaan, mutta hankalien kulkuyhteyksien vuoksi suunnitelmat muuttuivat. Kiitos Ollin mainioiden järjestelyjen, pääsimme edullisesti taksilla Harlusta Hiidenselkään (kylä ent. Läskelän sahan ympäristössä), josta paikallinen yrittäjä vei meidät lotjalla tutustumaan Laatokan saaristoon.

Hiidenselän satamaidylliä.

Sateinen sää ei juuri haitannut matkantekoa. Nousimme rantaan Pellotsaareen, johon oli merkitty upeiden metsien keskellä kulkeva luontopolku. Ikivanhat kuuset ja sammaloituneet lahopuut johdattelivat kulkuamme saaren läpi. Polku vei meidät keskelle vanhojen suomalaisten talojen raunioita, jotka kertoivat saaren monipuolisesta kulttuurihistoriasta.

Saaren toisella puolella sijaitsevalla hiekkarannalla oli pystyssä leiri, jossa tapasimme paikallisen luonnonsuojelijan. Hän oli avustajiensa kanssa kunnostamassa saaren luontopolkua ja tarjosi meille ystävällisesti teetä. Saimme tehdä ruokaa mukavasti katoksen alla sateelta suojassa ja kuunnella samalla miehen kertomuksia saaren luonnosta.

Lotjaan nousu Pellotsaaressa.

Lotja vei meidät seuraavaksi Mäkisalon saareen, missä kiipesimme valtaisan korkealle jyrkänteelle, Pekanmäelle. Sen laelta avautui huikaiseva näkymä Laatokan saaristoon ja aina Valamoon saakka. Pystysuoran jyrkänteen laidalla seisominen oli muutenkin huimaava kokemus.

Pekanmäki kartan oikeassa alanurkassa.

Näitä maisemia katsellessa ei voinut olla kokematta ristiriitaisia tunteita. Jos historia olisi mennyt toisin, Laatokan saaristo voisi kuulua Suomen kirkkaimpien luontohelmien joukkoon. Mutta olisiko siitä silloin mitään jäljellä, vai tököttäisikö joka niemessä mökinrähjä ja katselisinko rikkumattoman metsähorisontin sijaan paljaaksi hakattuja saaria?

Jossittelu on turhaa, on vain oltava iloinen siitä, että raja on jälleen auki ja Karjalassa vierailu mahdollista. Toivottavasti kansallispuistohanke vuosien jahkailun jälkeen viimein toteutuisi.

Kiivetessämme alas huipulta alkoi sataa kaatamalla vettä ja rakeita. Litimärkinä palasimme lotjaan, jossa ystävällinen kuljettajamme tarjosi kuumaa teetä ja keksejä.

Hiidenselkä kuvattuna lotjalta.

Venevajoja Hiidenselän satamassa.

Hiidenselän kyläkeskuksen tunnelmaa.

Hiidenselän rakennuskanta oli puutalovaltainen.

Hiidenselästä jatkoimme taksilla Läskelään. Siellä kaksi miliisiä tuli kuulustelemaan ryhmäämme. He tarkistivat passimme ja kyselivät, missä kaikkialla olemme käyneet ja mihin aiomme mennä. Sen kummempaa asiaa heillä ei kuitenkaan ollut, joten pääsimme jatkamaan matkaa ilman pidätyksiä tai lahjuksia. Onneksi retkenjohtajamme Jelena taisi venäjän kielen salat.

Läskelässä päädyimme puurakenteiseen motelliin, johon puolet porukasta päätti jäädä yöksi. Raskaiden päivien jälkeen sisämajoitus ja pehmeä sänky tekivät varmasti hyvää. Me muut emme kuitenkaan ymmärtäneet omaa parastamme, vaan pidimme 500 ruplan (n. 12 euron) kiskurihintaa liian korkeana. Edessä oli leiripaikan etsiminen Läskelän lähistöltä.

Jänisjoki virtaa Läskelän halki.

Hyvällä ilmalla ajatus telttailusta ei tuntunut lainkaan pahalta. Heti taajamasta poistuttuamme alkoi kuitenkin sataa, eikä sopivia leiripaikkoja tullut vastaan. Tarkoitus oli päästä Jänisjoen varrelle, vaan toisin kävi. Jokivarsi oli kauttaaltaan mahdotonta tiheikköä, karttamme loppui kesken ja lopulta päädyimme harhailemaan päättymättömään metsäkortekorpeen. Oli pakko luovuttaa ja yöpyä läheisen niityn keskellä. Juomavettä piti etsiä kaukaa ja bonuksena paikka oli täynnä hyttysiä, mäkäriä ja polttiaisia – tilanne ei onneksi kuitenkaan ollut yhtä paha kuin Nuutjärvellä.

Sateessa pystytimme teltan ja söimme pikaisesti iltapalaa. Motelli olisi ehkä sittenkin ollut parempi vaihtoehto, mutta oli jo liian myöhäistä katua. Tyhmyydestä sakotetaan. Teltan rikkinäinen vetoketju aiheutti ylimääräistä päänvaivaa. Taikatemppujen ansiosta se saatiin lopulta kiinni – hyvä niin, sillä hyönteisten keskellä ei olisi voinut muuten nukkua.

Päivä 7: Kohti kotia

Koko yön satoi vettä ja teltassa vallitsi kostea tunnelma. Rinkan sadesuojatkaan eivät täysin pitäneet vettä, joten tavarat kastuivat hieman yön aikana. Sateinen paluumarssi Läskelään kehnosti nukutun yön jälkeen ja vedestä litisevällä saappaalla ei ansaitse paikkaa hehkeimpien retkimuistojen joukossa. Pian olisi kuitenkin aika jättää hyvästit Karjalan kunnaille. Kokoonnuimme bussipysäkille, josta minibussi tuli hakemaan meitä.

Ennen Suomen puolelle siirtymistä pistäydyimme vielä Gogolevin puuveistosmuseossa Sortavalassa. Museo oli ehdottomasti näkemisen arvoinen: herra Gogolev on vuosien aikana veistänyt puusta toinen toistaan hienompia tauluja, joiden taiturimaisuutta ei voinut olla ihmettelemättä ja ihailematta.

Matka Sortavalasta Helsinkiin sujui väsyneissä, mutta silti iloisissa tunnelmissa. Taatusti ikimuistoisen retken jälkeen oli mukava palata takaisin rakkaaseen kotimaahan. Venäläiseen yhteiskuntaan tutustuminen opetti arvostamaan suomalaista valtiojärjestystä entistä enemmän, niin upeaa kuin luonto rajan takana onkin. Kaiken kaikkiaan on aika nurinkurista, että suomalainen alkuperäisluonto ja osin myös rakennuskulttuuri ovat säilyneet parhaiten Venäjän puolella.

Kiitos kuuluu ennen kaikkea retken johtajalle Jelenalle, jonka vaivannäköä ja kielitaitoa ilman ei retkeä olisi voitu mitenkään toteuttaa. Lisäksi täytyy kiittää opastamme Ollia, joka tuntee alueen ja venäläisen kulttuurin. Ilman hänen neuvojaan ja järjestelyjään olisi paljon jäänyt näkemättä ja kokematta.

Kuvagalleria: Laatokan Karjala 6-7/2009