Etelä-Suomen umpisurkea talvi alkoi kauniisti sanottuna kyllästyttää. Sitä oli lähdettävä pakoon lumisempaan paikkaan, jollainen löytyi Oulun ja Kuusamon puolivälissä sijaitsevasta Syötteen kansallispuistosta.

Talvi on sikäli inhottava vuodenaika, että vallitseva säätyyppi vaikuttaa ratkaisevasti retken lopputulokseen. Kunnon korkeapainejakso tietää kireitä pakkasia ja kirkkaita päiviä ja öitä. Lauhojen länsivirtausten vallitessa matalapaineita vyöryy jatkuvalla syötöllä Suomen yli, ja taivas voi pysyä pilvessä päiväkausia. Lisäksi melkein koko ajan sataa märkää lumihilettä naamaan, ja pahimmillaan lumipuuro pakkautuu suksenpohjiin kymmenien senttien koroksi.

Tietysti edellisellä viikolla pakkanen paukkui parhaimmillaan -20 asteen lukemissa ja taivaalla loimusivat upeat revontulet. Nyt todellisuus oli toisenlainen. Mitään toivoa edes hetkellisestä taivaan kirkastumisesta ei sääennusteessa annettu. Lähtöpäivänä voimakas matalapaine pyyhkäisi koko Suomen yli vesiräntämyräkän ja nostatti lämpötilan plussalle Hangosta Utsjoelle. Pahempaa alkua ei voinut toivoa: lähtisivätkö vähätkin tykkylumen rippeet puista?

Miksi juuri Syöte?

Otin töistä koululaisten hiihtolomia edeltävän viikon lomaa ja kotiväen kanssa sovittiin, että voin lähteä neljäksi yöksi omalle reissulle. Lappiin asti ei niin lyhyeksi ajaksi tuntunut järkevältä lähteä, joten kohdetta oli etsittävä lähempää. Kunnon hiihtokelien raja vain pysytteli pelottavan pohjoisessa.

Lumikarttoja tutkimalla alkoi valjeta, että eteläisin kunnolla luminen paikka, jonne pääsee Uudeltamaalta kohtuullisessa ajassa, löytyisi Syötteen kansallispuistosta, joka ulottuu Pudasjärven, Taivalkosken ja Posion kuntiin. Se koostuu useammasta erillisestä osasta, joista suurin mutkittelee kapeana luiruna Iso-Syötteen laskettelukeskuksesta pohjoiseen. Kaikkiaan puiston pinta-ala on 299 neliökilometriä. Lisäksi Iso-Syötteen länsipuolella sijaitsee pieni retkeilyalue, joka yhtyy saumattomasti kansallispuistoon.

Alkuperäinen ajatus oli lähteä hiihtovaellukselle, jossa pari yötä viivyttäisiin Ahmatuvan varauspuolella ja loput muilla autiotuvilla tai laavuilla. Ahmatupa oli kuitenkin koko viikon täyteen varattu, joten jouduin tyytymään kaikilla mukavuuksilla varustettuun pikkumökkiin Iso-Syötteen kupeesta. Olipa harmillinen takaisku. 😉

Mukaan lähti pari retkikaveria, ja vaellussuunnitelma vaihtui päiväretkeilyyn liukulumikengillä. Samalla pakkaus- ja logistiikkaoperaatio helpottui oleellisesti, kun ahkioita ja yöpymistarvikkeita ei joutunut raahamaan mukana. Minulla ja toisella retkeläisellä oli liukulumikenkinä OAC Kar 147, kolmannella Altai Hok 125. Kelpo vehkeitä vaarojen rinteillä keikkumiseen.

Matka kulki mukavasti aamujunalla Ouluun, sieltä lounastauon jälkeen parin tunnin bussimatka Iso-Syöttelle. Puolta lyhyempi matka kuin Ylä-Lappiin ja hintaakin vain maltilliset 47 € / suunta. Hyvä näin, sillä omalla autolla puolen Suomen halki köröttely kehnossa ajokelissä ei olisi kiinnostanut.

Jos alkuperäinen vaellussuunnitelma olisi toteutunut, illalla olisi ollut edessä kymmenkunta kilometriä ahkionvetoa kovassa räntäsateessa ja pimeässä. Sen sijaan kävelimme puolisen kilometriä mökille syömään päivällistä ja lojumaan sohvalle. Mökkiretki alkoi yhtäkkiä tuntua erittäin hyvältä ajatukselta.

Teerivaaran kierros

Iso-Syötteeltä pääsee päiväretkelle käytännössä kolmeen suuntaan: Teerivaaralle, Romevaaralle tai kansallispuiston ydinalueille pohjoiseen. Päätimme aloittaa alueeseen tutustumisen Teerivaaralta, jonne oli tampattu lumikenkäreitti.

Vaaran laelta löytyi yllättäen päivätupa, joka on rakennettu ilmeisesti vasta viime vuonna ja puuttuu siksi vanhemmista kartoista. Teerituvaksi nimetty hirsirakennus noudattaa puiston muiden päivätupien sisustusta: laidoilla on penkit, keskellä tulentekoon tarkoitettu taso ja sen yläpuolella savuhormi ulos.

Puiden lumisuusaste vaihteli merkittävästi vaaran etelä- ja pohjoishuipun välillä, kuten seuraava kuvapari havainnollistaa. Ylemmässä kuvassa näkymä etelähuipulta pohjoiseen, toisessa pohjoishuipun rinteeltä etelään.

Päivän edetessä lumi alkoi tarttua liukulumikenkien pohjiin. Ainakaan pidosta ei ollut pulaa jyrkemmissäkään kohdissa. Loppumatkasta keli taas hieman helpottui ja jopa mäenlaskua pystyi vähän harrastamaan. Kun on viimeksi seikkaillut hiihtimet jalassa noin vuosi sitten, hankeenhan laskut usein päättyivät.

Luontokeskukselle päästyämme valoisaa aikaa olisi vielä ollut lyhyeen kierrokseen, vaan märkä lumisade ei enää houkutellut. Pullakahvit kiinnostivat enemmän.

Ahmavaaralla tykkylumen jäljillä

Toisena retkipäivänä lumisade taukosi ja lämpötila laski vihdoin pakkaselle. Tämän parempaa hiihtokeliä tuskin olisi tarjolla, joten lähdimme ennen auringonnousua matkaan tavoitteena ehtiä ainakin Ahmakallion näkötornille asti.

Sujuttelimme latu-uria ja talvireittejä seuraillen kohti Ahmatupaa. Syötteen talvireitit ovat moottorikelkalla koviksi tampattuja melko kapeita uria, joilla voi liikkua läskipyörällä, lumikengillä tai suksilla. Ruuhkaa ei ollut: päivän aikana ei talvireiteillä nähty ketään, laduillakin vain muutama hiihtäjä.

Pysähdyimme Ahmatuvan autiotuvalle lounastamaan. Ruokatermariin tehty riisiruoka epäonnistui pahemman kerran. Tuloksena oli laihaa keittoa, jonka pohjalla lillui kovia riisejä. Nähtävästi vesi ei ollut ihan kiehuvaa ruokatermariin päätyessään. Kukapa haluaisikaan syödä kunnolla, kun aikoo seikkailla hangessa puoli vuorokautta.

Kesyt kuukkelit tervehtivät Ahmatuvan pihassa. Repussani majaili tällaisia tilanteita varten Canon 70-200 mm f/4L IS, joka pääsi nyt tositoimiin. Polttoväli riitti melko hyvin lähikuusessa keikistelleen kuukkelin ikuistamiseen.

Ahmatuvalta jatkoimme hiihtolatua, josta piti erkaantua talvireitti Ahmavaaran pohjoisosassa sijaitsevalle Ahmakallion näkötornille. Jonkinlainen kelkkaura näyttikin menevän oikeaan suuntaan, mutta pian valkeni, ettei tornille johtavaa reittiä ole vielä tälle talvelle avattu.

Reitittömyys ei menoa haittaa, jos on umpihankeen tarkoitetut välineet alla. Suojasäät olivat luoneet hankeen kantavia kerroksia, ja tassuttelimme liukulumikengillä vaivattomasti mäkeä ylös Ahmakalliolle. Loppuosa noususta oli kohtalaisen jyrkkä, mutta pitoa riitti hyvin.

Koko muu kansallispuisto näytti menettäneen suojakelien myötä puuston lumikuorrutuksen, mutta Ahmavaaralla odotti yllätys. Vaarakuusikkoa kuorrutti kunnon tykkykerros. Erittäin hyvä uutinen valokuvauksen kannalta!

Paksun lumikuorman peittämään näkötorniin kiipeäminen osoittautui hieman haastavaksi. Lumikuurot pyyhkivät välillä maiseman sumuiseksi, mutta ajoittain näkyvyyttä riitti mukavasti. Pilvipeite vain ei vahingossakaan rakoillut edes hetkeksi.

Tornilta lähtiessämme tapasimme pari umpihankihiihtäjää, jotka olivat myös päiväretkellä Ahmavaaralla. Seurasimme hetken heidän latuaan ja kaartelimme sitten vaaran lakialueiden kautta alas Ahmatuvalle. Komeita tykkykuusia riitti ja loppulaskussa pari valkoista riekkoa lennähti ylitsemme.

Umpihankihiihtäjien vinkistä kävimme katsomassa komean lumikuorrutteisen kuusen, jonka juuresta olisi mahtunut ryömimään sisään oksiston muodostamaan holviin. Tällaisen asentokuusen juurella pitää vielä joskus päästä yöpymään!

Autiotuvalla suoritetun evästauon jälkeen edessä oli enää 10 kilometrin paluuhiihto mökille. Se sujui nopeasti reittejä pitkin, valokin alkoi vähetä sen verran, ettei kuvaamaan tarvinnut pysähdellä. Kaikkiaan päivämatkaa kertyi 26 kilometriä ja urheilukello kertoi päivän tavoitteesta saavutetun 363 %. Hyvä päivä.

Takkalakeliä ja lähiretkeilyä

Seuraavana päivänä sääonni kääntyi jälleen huonommaksi. Jo mökin pihasta lähtiessämme alkoi lumi paakkuuntua suksenpohjiin. Yöllä ja aamulla satanut märkä lumi aiheutti pahan takkalakelin.

Tarkoituksemme oli hiihdellä retkeilyalueen puolelle Romevaaralle. Järkeilimme, että kiipeämällä tietä pitkin lähelle Iso-Syötteen huippua, voisimme lasketella sieltä talvireittiä Romevaaran suuntaan. Ehkäpä reitillä lumi ei tarttuisi niin pahasti.

Turhauttavan kanto-operaation jälkeen puimme liukulumikengät jalkaan lähellä huippua. Noin 50 metrin mäenlaskun jälkeen pohjissa olikin jälleen liikaa lumikorkoa. Vaikka reitti oli tampattu hiljattain, oli siihen ehtinyt sataa jo uutta lunta.

Umpihangen puolellakin eteneminen oli raskasta, mutta mahdollista. Laskettelimme alas Iso-Syötteen rakentamatonta länsirinnettä. Tai siis taapersimme lumessa kuin ankat, lasketteluksi raskasta laahaamista ei voine kutsua.

Alhaalla suolla lumipyry taukosi hetkeksi ja jaksoin ottaa muutaman kuvan erilaisista keloista. Muuten päivän kuvasaldo jäi niukaksi ja hiihtomatkakin lyhyeksi.

Viimeisenä aamuna lämpötila laski sentään kolmisen astetta pakkaselle, joten takkalasta ei ollut pelkoa. Aikaa pitkään retkeen ei enää ollut. Suunnaksi valikoitui luontokeskuksen lähimetsä ja Anninkoski.

Seurailimme Naavaparran polku -nimistä reittiä ja luistattelimme naavaisten metsien halki nopeasti Anninkoskelle. Näyttävää sulapaikkaa ei koskelta löytynyt, kaunista lumen kuorruttamaa koivikkoa kuitenkin. Kohtalaisen hyvä lopetus harmaalle ja pilviselle reissulle.

Yhteenveto

Välttelen yleensä matkailukeskuksia kuin ruttoa tai koronavirusta, sillä juuri mitään rumempaa ja epäviihtyisämpää en keksi. Syöte on kuitenkin mittakaavaltaan inhimillisempi kuin suuret keskukset, kuten Levi tai Ylläs.

Syötteen kansallispuistossa kävi vuonna 2019 vain 77 300 kävijää – alle puolet esimerkiksi Oulangan tai Pyhä-Luoston käyntimääristä. Syötteeltä ei ehkä löydy yhtä näyttäviä luonnonnähtävyyksiä kuin Oulangan kanjonista tai Pyhä-Luoston tuntureilta, mutta ei monipuolisessa vaaraluonnossa mitään vikaa ole. Syöte on turhaan aliarvostettu kohde, ja uskoisin kävijämäärien kasvavan lähivuosina.

Lisäksi alueella näyttää vallitsevan jonkinlainen tasapaino eri lajien kesken: tilaa löytyy erävaellukselle, latuhiihdolle, pyöräilylle, laskettelulle ja kelkkasafareille. Luontomatkailu ei jää pärinäsafarien jalkoihin, vaan kansallispuistossa riittää hiljaisia alueita.

Erityisen hyvin Syötteen kansallispuisto sopisi talvivaelluksen harjoitteluun. Autio- ja varaustuvat tuovat mukavuutta ja turvaa, ja vaikean hiihtokelin sattuessa pääsee tarvittaessa hiihtelemään reittejä pitkin takaisin. Ainakaan ennen hiihtolomasesonkia pahoja ruuhkia ei näkynyt, vaikka varaustuvalla täyttä olikin.

Itse retki ei ollut kehnoista säistä johtuen valokuvauksellinen jättimenestys, mutta kelpo pakoreissu etelän lumettomuudesta. Ensi talvena sitten taas kirkkaita tähtitaivaita ja revontulia. Nyt kevät saa tulla.