Jos syysyö on tyyni ja kirkas, muodostuu alaville paikoille näyttäviä usvia. Tänä syksynä kauniita säitä on riittänyt. Syyskuussa en ehtinyt nauttia usva-aamuista, mutta lokakuun alussa järjestyi aikaa koukata yhtenä arkiaamuna Mätäjokilaakson kautta. Tuttu paikka ei tuottanut pettymystä.

Lokakuussa aurinko nousee inhimilliseen aikaan. Heräämällä vain hieman ennen seitsemää ehdin mainiosti polkaista kolmen kilometrin päähän Kartanonhakaan, missä Mätäjoki levenee lammeksi ja sitä reunustavat avoimet nurmikentät. Jokilaaksossa leijui juuri sopivan paksuinen usvakerros.

Olin perillä turhankin aikaisin, aurinko kiipesi Kannelmäen talojen ylle vasta vartin odottelun jälkeen. Ensimmäisenä valonsäteet ylsivät pieneen metsikköön.

Muutaman minuutin päästä aurinko pilkahteli jo kuvauksellisen puukujan välistä.

Huonolta ei näyttänyt jokirannassakaan.

Tarkkasilmäinen saattoi havaita aamukasteisen nurmikon olevan kauttaaltaan hämähäkinseittien peitossa. Pahoittelut araknofoobikoille. 😉

Olen kuvannut samassa paikassa lukuisia lähes identtisiä aamuja. Mielikuvitus alkoi loppua, kuvakulmat toistivat itseään. Aloin hakea kuviin ihmisten siluetteja. Valojen ollessa parhaimmillaan kuvausektoriin sattui osumaan pari hahmoa.

Pian usva oli lähes kokonaan poissa. Syysaamujen kuvauksellisin hetki on lyhyt, mutta heräämisen arvoinen. Näihin tunnelmiin ei ikinä kyllästy, ei edes tutussa paikassa.