Vuosi sitten laavuretkeilin ruska-aikaan eri puolilla Kainuuta. Kun tänäkin syksynä järjestyi muutama lomapäivä, jatkoin samalla konseptilla Pohjois-Karjalan ja Kainuun harvaan asutulle rajaseudulle.

Alueella sijaitsee eteläsuomalaisittain poikkeuksellisen paljon luontokohteita, kuten Hiidenportin ja Tiilikkajärven kansallispuistot, Jonkerinsalo, Mujejärvi, Kieverrysjärvet ja vaikka mitä. Lisäksi alueella on joitakin autiotupia, jäänteitä takavuosien retkeilyreiteistä sekä kulttuurihistoriaa talomuseosta talvisotaan.

Haluaisin joskus tehdä alueella pidemmän vaelluksen, mutta sitä odotellessa pieni tutkimusmatka kameran kanssa kelpasi. Saatan tarvita tuleviin retkeilykirjoihin kuvamateriaalia Pohjois-Karjalan ja Kainuun luonnosta, joten samalla oli hyvä tilaisuus täydentää kuva-arkiston mustia aukkoja.

Pyhä-Häkin ikimetsissä

Ennen Kainuun korpimaille siirtymistä oli yövyttävä matkalla, sillä työpäivän jälkeen ei ehtinyt ajaa kuin puolimatkaan. Tapanani ei ole ajomatkoilla leireillä missä tahansa puskaparkissa, vaan mieluummin koukata reitiltä ja tutustua uusiin luontokohteisiin.

Nappasin retkikaverin kyytiin Tampereelta ja jatkoimme sieltä Saarijärvelle Pyhä-Häkin kansallispuistoon, joka tunnetaan Etelä-Suomen huomattavimpana ikimetsänä. Syrjäinen sijainti, hyvä tuuri ja varhainen rauhoittaminen aarnialueena ovat mahdollistaneet alueen ikihongikoiden säästymisen halki vuosisatojen ja lukemattomien ihmissukupolvien.

Kuljimme syysillan pimeydessä keittokatokselle, jonka vieressä on tilaa muutamalle teltalle. Kansallispuistossa on etelän puistoille harvinaisesti leiriytyminen sallittu jokaisenoikeudella, mutta näin hienossa paikassa on syytä pystyttää teltat ennestään kuluneille kohdille.

Sateisen aamun valjetessa kiersimme muutaman kilometrin merkittyä reittiä. Vaihtelevaa, kaunista metsää riitti koko matkalle. Vanhimmissa männyissä näkyi palokoroja jäänteinä metsäpaloista. Ruska hehkui paikoin komeasti.

Merkitty reitti kulkee lyhyen matkan myös suolla. Ruskan värit olivat sielläkin valloillaan.

Suurimmat jättipetäjät kasvavat Mastomäen alueella. Yksi niistä on nimetty ”isoksi puuksi” ja sen ympärille on tehty katselulaituri suojaamaan juuristoa. Aiemmin reitillä ohitettiin ”vanha iso puu”, joka kuoli vuonna 2004 ja on hiljalleen keloutumassa. Sekin pysynee pystyssä vielä vuosikymmeniä ja sen jälkeen maatuu tulevina vuosisatoina osaksi metsän sammalpeitettä.

Jos ei ole koskaan käynyt oikeassa ikimetsässä, Pyhä-Häkissä käynti voi muuttaa tapaa katsoa metsää. Sen jälkeen nimittäin useimmat muut metsät ja puuntuotantoalueet näyttävät koostuvan taimista.

Lapissa satojen vuosien ikäisiä männiköitä on säästynyt enemmän, mutta puut ovat erilaisia: Lapin aihkimännyt ovat paksuja mutta matalia, ja metsät muutenkin harvapuustoisempia. Tällaisia taivaita kohti kurkottavia puujättiläisiä ei voi nähdä kuin harvoissa Etelä-Suomen kohteissa, joista toinen vastaava paikka on Seitsemisen Multiharju.

Ensilumi rajavyöhykkeen tuntumassa

Matka jatkui yöksi paikkaan, jota voisi pitää retkikohteiden syvimpänä undergroundina. Ontipanpuron autiotupa (karttalinkki) sijaitsee Kuhmossa sellaisessa nurkassa, jonne harva retkeilijä varta vasten menee. Autiotupa on vanha rajankämppä ja rajavyöhyke nuolee tuvan itäreunaa. Niinpä tuvalta ei pääse laillisesti kulkemaan metriäkään itään päin. Etelässä taas on pian vastassa Ulvinsalon luonnonpuisto, joka on retkeilijöiltä suljettua aluetta. Pohjoiseen voisi kulkea, mutta siellä edessä olisi lähinnä ojitettuja soita ja taimikoita.

Yöpaikaksi kodikas pikkukämppä kuitenkin soveltui paremmin kuin hyvin. Hieman eksoottinen kamiinamalli lämmitti tuvan nopeasti ulkolämpötilan painuessa pakkaselle.

Aamulla odotti yllätys: yön aikana vesisade oli muuttunut lumeksi, joten harmaan tihkusateen sijaan luontoa koristi valkoinen pitsiverho. Teimme pienen kävelykierroksen tuvan lähimaastossa. Viereisen Ontipanpuron olivat majavat tulvittaneet, joten siitä ei olisi päässyt yli.

Ulvinsalon luonnonpuistoa ympäröivillä alueilla on säilynyt vaarametsiä, jotka ensilumen kuorruttamina houkuttelivat kulkemaan. Siirryimme muutaman kilometrin autolla ja kiipesimme koleassa syysaamussa matalalle vaaralle.

Ilman lämmetessä lumi alkoi sulaa ja sumuinen harmaus palasi maisemaan. Vaaramaisemissa kasvoi väriläiskinä ajoittain runsaasti haapaa sekä jokunen koivu ja pihlaja.

Lounastauon jälkeen pysähdyin hetkeksi tienvarteen kuvaamaan Laamasenvaaran häikäisevän kirkkaana loistavaa haaparivistöä. Laamasenvaara tunnetaan paikkana, jossa talvisota alkoi Kuhmon osalta 30.11.1939 aamupäivällä. Ala-Laamasen talossa evakuointikäskyä vieneet rajavartijat ja talon asukkaat joutuivat keskelle taistelua, jonka seurauksena kaksi suomalaista kuoli ja eloon jääneet asukkaat vangittiin. Kuhmon eteläosissa on paljon talvisodan aikaisia muistomerkkejä ja rakenteita, mutta niihin ei tällä reissulla ehditty tutustua.

Petranpolun jäänteillä

Kuhmon etelälaidalla Jonkerinsalon luonnonsuojelualueen ja Jämäsvaaran virkistysmetsän välillä kulkee vanha Petranpolku-vaellusreitti, jonka ylläpito on lopetettu muutamia vuosia sitten. Kuljeskelimme joitakin pätkiä reitillä ja sen lähistöllä. Maalimerkintöjä löytyi vielä puiden rungoilta ja lyhyillä suo-osuuksilla pitkospuut olivat aivan hyvin kuljettavissa. Metsät vaihtelivat sammaleisista kuusikoista paikoin järeisiin männiköihin, joiden seassa kasvoi siellä täällä isoja haapoja.

Komeimmat ruskavärit löytyivät pieneltä suolaikulta naavaisten kuusten keskeltä.

Muutama kilometri reitiltä sivuun, Louhivaaran kupeella, sijaitsee Kiehuvahete-niminen lähde (karttalinkki). Sinne menevä merkitty polku oli vielä seurattavissa, joskin välillä heikosti erottuva. Lähde löytyi syvän kuopan pohjalta, mutta erityisen kiehuva se ei kyllä ollut.

Yöpaikaksi löytyi reitin varrelta siisti laavu, joka tarjosi kolmannelle peräkkäiselle sadeyölle maittavat unet. Aamu valkeni sateen jälkeen sumuisena. Retkeilijä olisi voinut toivoa toisenlaisia säitä, mutta valokuvaajan toiveet oli kuultu: ensin kaunis luminen aamu, sitten mystisen sumuinen.

Murtovaaran talomuseo ja louhikkoinen Salmivaara

Toinen unohdettu retkeilyreitti on Hiidenportin kansallispuistosta Nurmeksen pohjoisosien halki kulkeva Talonpojan taival. Reitin varrelle mahtuu pitkiä talousmetsäosuuksia, mutta myös joitain luonto- ja kulttuurikohteita. Yksi kiinnostavimmista on Murtovaaran talomuseo, jonka upeiden hirsirakennusten muodostama pihapiiri osoittautui ehdottomasti näkemisen arvoiseksi. Kesäaikaan rakennuksiin pääsisi sisäänkin, kun museolla on henkilökuntaa.

Pihapiirin lähistöllä sijaitsee kaksi komeaa mäntyä, jotka ovat toimineet talonväen karsikkopuina. Toinen kasvaa läheisessä metsikössä, toinen alhaalla järven rannassa idyllisen laavun vieressä.

Kiipesimme myös läheiselle Salmivaaralle, joka oli yksi Suomi 100 -juhlavuoden luontohelmikohteista. Alueella risteilee hyvin vähäisellä käytöllä olevia polkuja, jotka olivat suurelta osin kadonneet maastosta. Vaaran lakialueella kameran eteen osui komeita syysvärejä, ja osalla louhikkoisista rinteistä oli säästynyt kilpikaarnamäntyjä.

Tähti-ilta Tiilikkajärvellä

Suunnitelmana oli yöpyä Murtovaaran läheisellä Tammituvan autiotuvalla, mutta aikaa jäi vielä reilusti ennen pimeän tuloa. Pieni siirtymä lähemmäs kotia alkoi tuntua hyvältä ajatukselta, ja ehkäpä samalla ehtisi tutustua vielä yhteen aiemmin tuntemattomaan retkikohteeseen.

Tiilikkajärven kansallispuisto sijaitsee Pohjois-Savon ja Kainuun rajalla, oikeastaan varsin hyvin matkan varrella mihin tahansa itään tai pohjoiseen. Siitä huolimatta olen onnistunut välttelemään puistossa vierailua aina tähän syksyyn asti. Kansallispuisto tunnetaan nimikkojärvestään ja sen hienoista hiekkarannoista ja kapeista harjuista. Kauempana järvestä on myös edustavaa suoluontoa. Kansallispuiston pinta-ala on lähiaikoina laajenemassa, joskin Metsähallituksen talouspuolen vastustuksen vuoksi mahdollisesti vähemmän kuin alun perin oli tarkoitus.

Pysäköimme auton Pohjoisniemen parkkipaikalle, josta jatkoimme harjumaisemissa pari kilometriä Kosevan telttailualueelle. Matkalla ilta-auringon viimeiset säteet kultasivat mäntyjen latvoja. Pilvipeite sai punaisia sävyjä.

Kosevan hauska miniautiotupa oli täynnä ja telttailijoitakin riitti lauantai-sunnuntaiyönä useita, mutta vielä löytyi parille teltalle rauhaisa sopukka. Yllättäen pilvinen ilta vaihtui hetkeksi kirkkaaseen tähtitaivaaseen, kunnes uusi pilviverho pyyhkäisi taivaalle. Tyyni järvimaisema Linnunradan alla, mikäs sen parempi reissun viimeisen illan näkymäksi.