Olen yrittänyt retkeillä pohjoisessa mahdollisimman kattavasti eri vuodenaikoina, myös silloin kun ei ole vaellussesonki. Ennen tätä vuotta olin käynyt Lapissa kaikkina muina kuukausina paitsi helmikuussa ja toukokuussa. Helmikuun lopulla hiihtovaelsin Puljun erämaassa ja nyt toukokuun alussa pääsin pikavisiitille Etelä-Lapissa sijaitsevalle Martimoaavalle.

Pohjoisen kevät oli juuri sellainen kuin ajattelinkin: säät vaihtelivat pakkasöistä ja lumimyräkästä häikäisevän kirkkaaseen auringonpaisteeseen. Iltaisin sai kahlata syvässä soselumessa, pakkasaamuisin kuljeksia vauhdikkaasti routaisilla suomättäillä. Kelirikkoajan retkeilyssä on oma viehätyksensä, jota yritän tässä kirjoituksessa avata.

Kevät tulee Perämeren läheisyyteen aiemmin kuin esimerkiksi Kuusamoon tai Itä-Lappiin. Simon kunnassa sijaitseva Martimoaavan soidensuojelualue olikin todennäköisesti Lapin maakunnan ainoita paikkoja, joissa saattoi kuvitella retkeilevänsä toukokuun alussa ilman suksia. Samana viikonloppuna itärajan tuntumaan pyrytti 20 senttiä lunta, kun taas lännessä lunta tuli tuskin sentti tai pari. Vain pari päivää aiemmin Martimoaavallakin oli tosin käynyt vielä hiihtovaeltajia.

Kahden hengen seurueemme köpötteli ensimmäisenä iltana pitkospuureittiä Martimojärven laavulle, jonka lähistöltä saattoi kiikaroida Martimojärven pohjoisreunan sulassa viihtyviä uiveloita ja ihailla tulvivia aapasoita. Vanhojen pitkospuiden päälle oli ladottu uusia lankkuja, jotka myöhemmin kesällä asennetaan paikoilleen. Nyt lankut yhdessä metsäsaarekkeiden 30-senttisen lumihangen kanssa tekivät paikoin liikkumisesta haastavaa. Rinkan ja kamerakaluston kanssa olisi ollut nihkeää kompuroida pitkospuilta miehensyvyiseen suo-ojaan, mutta laavulle päästiin melko kuivin jaloin.

Varhain aamulla alkoi lumimyräkkä. Kömmin kohmeisena talvimakuupussista valkeaan aamuun. Märkä pyry ja vilakka pohjoistuuli olisivat houkutelleet pysymään koko päivän makuupussissa, mutta aamupuuron keiteltyäni valokuvaajan aivoni havahtuivat todellisuuteen. Lumipyryhän oli parasta, mitä maisemakuvien kannalta saattoi toivoa. Äkkiä kuvaamaan!

Kiertelin Järviaavan pitkospuita ja koukkasin kantavilla aamuhangilla hieman myös pitkoksien ulkopuolelle. Kurjet ja kuovit jaksoivat huudella lumipyrystä huolimatta, muuten lintumaailma vaikeni myräkän alkaessa. Vielä viiden-kuuden aikaan aamulla metsäsaarekkeessa ryystivät lukuisat järripeipot.

Alkuperäinen ajatus oli jatkaa matkaa ainakin Koivuselän autiotuvalle asti tai pidemmällekin, mutta koko päivän jatkuva takatalvi ei innostanut leirin siirtoon. Vietimme välillä rauhallista telttaelämää, sitten taas kokkailua ja pieniä kuvausretkiä. Iltapäivällä sade ja tuuli laantuivat sen verran, että uskalsin nostaa dronen hetkeksi ilmaan. Aapasuon käärmemäiset jänteet ja niiden väliset tummat rimmikot näyttäytyivät selvemmin ilmasta.

Kylmä sää aiheutti yllättäviä varustepulmia. Kävellessä jalat pysyivät lämpiminä kesäkumppareissa, mutta heti lyhyenkin leirissä istuskelun jälkeen varpaat palelivat. Välillä oli pakko vetäytyä makuupussiin lämmittämään jalkoja. Jotkin Nokia Naaleja kevyemmät talvisaappaat olisivat tällaisilla välikausiretkillä paikallaan.

Illan aikana pyry viimein väistyi, ja kävin vielä kerran kävelylenkillä. Pari kurkea käyskenteli Martimojärven rannan tuntumassa. Hieman kaukana kuvattaviksi, mutta etäisyys riitti juuri ja juuri maisemalliseen lintukuvaan.

Yöstä tuli edellistä kylmempi, ja jouduin jopa ottamaan aamuyöllä untuvatakin makuupussiin lisälämmöksi. Nukuin tällä kertaa yksin kahden hengen Tarptent Double Rainbow’ssa, joka ei yksikerrostelttana toki ole kovin lämmin majoite. Silti olisin voinut kuvitella pärjääväni paremmin talvipussilla, joka vuosia sitten uutena sentään kelpasi melkein -15 asteen pakkasille.

Retkikaveri yöpyi sauvojen varaan pystytettävässä Durston X-Mid 1p:ssä, joka vaikutti todella vakuuttavalta Suomen vaihteleviin oloihin. Kanadalaisen pitkämatkanvaeltajan Dan Durstonin suunnittelema nerokas teltta painaa noin 800 g ja maksaa vain parisen sataa euroa, mutta ei häviä kalliimmille kevytteltoille käytännössä lainkaan. Helmat saa lähelle maata, mistä on hyötyä kovemmissa keleissä. Tilaa on yhdelle riittävästi ja kahteen absidiin mahtuu kätevästi tavaraa. Kangas on silpolya, joka venyy kosteudesta jonkin verran vähemmän kuin perinteisempi telttamateriaali silnylon. Ainoa isompi miinus lienee hankala saatavuus.

Kevätaamun kirkkaudessa oli hyvä juoda aamuteet varjoisan metsäsaarekkeen sijaan aurinkoisen avosuon puolella. Aurinko paahtoi nyt voimakkaasti ja kylmyys oli tiessään. Suurin osa edellisen päivän lumista oli jo sulanut pois, kun palasimme tuttua reittiä parkkipaikalle. Pohjoisen kevät näytti ystävällisempää puoltaan.

Kelirikkoajan retkeily, miten ja miksi?

Kelirikolla eli rospuutolla tarkoitetaan yleensä teiden kulkukelvottomuutta etenkin keväisin. Saaristoalueilla kelirikkoaika taas viittaa kevään ja syksyn kausiin, jolloin meren tai järven jää estää veneilyn, mutta on liian heikkoa kannattamaan kulkijan. Retkeilijän näkökulmastakin kelirikkoaikoja on kaksi:

• Syksyllä, kun lumi haittaa jalkaisin liikkumista, mutta lunta on liian vähän hiihtämiseen. Lapissa tämä aika osuu vuodesta ja alueesta riippuen noin lokakuun lopulta joulukuun puoliväliin.
• Keväällä, kun lunta ei enää riitä hiihtämiseen, mutta hanget ja tulvavedet haittaavat vielä jalkaisin liikkumista. Lapissa kevään kelirikkoaika osuu tavallisesti toukokuulle. Käsivarressa se voi jatkua jopa juhannukseen asti ja jokien vedet ovat muuallakin korkealla vielä viikkoja lumien sulamisen jälkeen.

Syksyn kelirikolle on leimallista pitkä pimeä aika. Teltassa pitkiä iltoja voi olla vaikea saada kulumaan mukavasti, joten silloin on paras aika autiotuparetkeilyyn. Koska Lapissa tai Etelä-Suomenkaan tuvilla ei ole esimerkiksi marraskuussa ruuhkaa, pääsee tupiin halutessaan nukkumaan melkein aina. Tuvilla saa myös kätevästi kuivattua varusteet toisin kuin teltassa.

Syksyllä on huomioitava, että jos lunta pyryttää yllättäen 30 cm, voi kairasta pois pääseminen muuttua vaikeaksi. Lumikengät ovat tällöin hyvä lisävaruste, sillä ne on helpompi kuljettaa mukana rinkassa kuin sukset.

Keväällä haasteina ovat vauhdilla sulava lumi, tulvivat joet ja suot sekä upottavat sosehanget. Toisaalta sopivien säiden sattuessa pääsee viilettämään kantavilla lumenrippeillä vaikka suksien ja ahkion kera. Rinkan kanssa lähteminen on varmempaa, sillä ahkio on tietysti ikävä kantaa pois kairasta, jos lumi sattuu loppumaan kesken. Lumi ei sula tasaisesti, vaan aukeilla paikoilla ja etelärinteillä voi olla täysin lumetonta, kun samaan aikaan metsissä ja pohjoisrinteillä kahlataan vielä syvässä hangessa.

Kevään tuloa on vaikea ennustaa etukäteen, joten kohdevalintaa kannattaa varautua tarvittaessa muuttamaan viime hetkellä. Esimerkiksi kesäkuun ensimmäinen viikko on Lapissa parhaimmillaan huippuhienoa vaellusaikaa, mutta osassa Lappia voi silloin olla vielä mahdottomat kulkukelit.

Keväällä retkeilyä helpottaa pitkä valoisa aika. Aurinkoisen sään sattuessa voi olla hyvinkin lämmintä ja varusteiden kuivaaminen on helppoa. Kumisaappaat ovat hyvä jalkinevalinta, jos sää on viileä ja maasto hyvin märkä.

No mutta miksi pitäisi lähteä hankaliin vuodenaikoihin retkelle, kun on olemassa esimerkiksi ruska-aika ja kevättalven kantohanget?

Syksyn rospuutto kiinnostaa etenkin siksi, että silloin voi retkeillä suosituillakin kohteilla ilman ruuhkia. Myöskään ötököistä ei tarvitse välittää, vaan hyttysverkkojen kanssa säätämisen sijaan voi nukkua vaikka kevyen tarppikankaan alla. Eikä ainakaan ole liian hiostavaa! Olen kirjoittanut aiheesta pidemmin kirjoituksessa Myöhäissyksyn ylitys.

Kevään kelirikkoon pätevät samat hyödyt kuin syksyyn, mutta pimeyden sijaan saa nauttia valon yltäkylläisyydestä ja lintukevään tunnelmasta. Jos odottelee kaikkien lumenrippeiden sulamista, on paras kevätaika jo ohi. Kesän saapuessa saa taas vaeltaa mäkäräpilvien ja kuumuuden kanssa kamppaillen.