Yksi kaikkien aikojen parhaista retkipäivistä osui kohdalle tammikuussa 2018, kun sain hiihdellä täydenkuun aikaan Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa kokonaisen yön ja päivän. Sen jälkeen talviretket eivät ole olleet suosiollisia, vaan ikuinen harmaa pilviverho on vaivannut niin vaelluksia kuin mökkireissujakin.
Viime talvena pohjoisen reissu jäi kokonaan väliin, ja tänä vuonna loppiaismatka Sallaan peruuntui koronan takia. Onko tosiaan mahdoton haave hiihtää edes yksi kirkas talvipäivä tunturissa tai tykkymetsässä? Ehkei sittenkään.
Kohti Luostoa
Korvaavan reissun suunnittelu käynnistyi heti koronavuoteelta noustuani. Kävin läpi erilaisia logistiikkavaihtoehtoja yöjunista avaruusaluksiin ja tein tilastoanalyysia eri paikkakuntien pilvisyydestä.
Lomaviikko järjestyi tammikuun lopulle. Suursäätila alkoi kääntyä leutoon mutta pilvisyydeltään vaihtelevaan suuntaan, ja lukitsin kohteeksi sijainniltaan näppärän Pyhä-Luoston kansallispuiston. Sodankylän ja Pelkosenniemen rajamailla sijaitseva puisto on osin Suomen vanhimpia: Pyhätunturin puoli suojeltiin jo 1938.
Matkustin Luostolle mökkimajoitukseen mukavasti yöjunalla ja bussilla. Yöjunien fanitukseni ei ole mikään salaisuus, kirjoitin aiheesta melko paljon luetun blogitekstinkin. Hieman tosin huolestuttaa VR:n suunnitelmat hankkia uutta luksushotellin näköistä yöjunakalustoa, arvatenkin jo nykyisin kalliit lipunhinnat eivät ainakaan halpene.
Puolipilvinen harmaus
Heti ensimmäiselle päivälle luvattiin ilahduttavasti puolipilvistä säätä. Kiipesin aamuhämärissä Luostotunturille kuvaamaan auringonnousua. Matkalla merkkailin GPS-laitteeseen revontulikuvaukseen sopivat jalustanpaikat, jotta niille olisi mahdollista löytää pimeässä.
Tunturissa todellisuus valkeni: pilvipeitteessä ei ollut yhden yhtä rakoa, josta aurinko olisi tulossa esiin edes minuutiksi. Päädyin pitämään pitkää taukoa Ukko-Luoston tuliterään maisematupaan. Päivätuvaksi tarkoitettu tilava rakennus tarjoaa näköalaikkunat pohjoistaivaalle, joten sieltä voisi esimerkiksi ihailla revontulia palelematta ulkona tunturituulessa. Aika hyvää palvelua revontulituristeille!
Pakkasta oli vain muutama aste, mutta läheisen Pyhätunturin sääaseman mukaan tuuli puhalsi ylhäällä nopeudella 22 m/s. Ilmankos oli vähän kolean tuntuista. Lähempänä puolta päivää aurinko alkoi paistaa ympäröiville kaukaisille tuntureille, mutta ei vahingossakaan Luostolle. Pitkällä telellä saattoi ottaa harhaanjohtavia kuvia, joihin on poimittu vain aurinkoinen kohta maisemasta.
Hiihtelin OAC Kar -liukulumikengillä umpeen tuiskunnutta lumikenkäreittiä latukahvilaan. Keittolounaan ja munkin jälkeen kiertelin vielä omia latujani umpihangessa ennen paluuta reitille ja kylille. Edellisviikkojen plussakelien myötä lumessa oli kantavia kerroksia. Ihme kyllä, sateiset ja tuuliset säät eivät olleet tiputelleet Luoston tykkylumia, joskin alempana puut olivat lumettomia.
Vihdoinkin pilvetöntä
Sääennuste kääntyi paremmaksi: pilvisen yön jälkeen taivaan pitäisi kirkastua heti aamuksi. Pakkasin repun illalla valmiiksi ja valmistauduin tuhdeilla eväillä koko päivän kestävään hiihtoretkeen. Liian tarkka reittisuunnitelma oli tarpeeton. Viettäisin koko päivän Luostotunturin ympäristössä ja suuntaisin valojen mukaan sinne, minne nenä näyttää.
Aamuhämärän helmiäispilvien saattelemana kiipesin lumikenkäreittiä ylös puurajan tuntumaan. Rinteen reunalta Pyhä-Luoston tunturijono paljastui koko laajuudessaan. Viiteen vuoteen ensimmäinen aurinkoinen talvipäivä tunturissa oli totta.
Aurinko nousi harmillisesti laskettelurinteen rakenteiden takaa ja oli kuvattavissa edes joten kuten vain yhdestä kohdasta. Pinkin ja sinisen sävyistä kuvattavaa riitti onneksi kaikissa muissa ilmansuunnissa.
Hiihtelin pitkään lakialueen tykkyhahmojen satumaassa tauotta kuvaten. Vasta parhaiden aamuvalojen mentyä maltoin viivähtää hetken maisematuvalla ruokatermarilounasta nauttien. Onnittelin tuvalle lumikenkäilleitä saksalaisia siitä, että heille sattui Lapin pilvisen talven keskellä tällainen kirkas päivä.
Jatkoin matkaa Luoston huipulle ja viereiselle Ukko-Luostolle. Puuttomassa tunturissa tuuli puhalsi edelleen 17 m/s lukemissa. Pyhätunturille asti jatkuva tunturijono kiemurteli edessäni kutsuvan näköisenä, vaikka tiesinkin etten tällä reissulla ehtisi nähdä siitä kuin pintaraapaisun.
Lumen päällimmäinen kerros oli jäätynyt kovaksi, mikä teki OAC Kareilla laskemisen hirveäksi säätämiseksi. Niillä ei voi laskea kuten tunturisuksilla, sillä leveän suksen kantti ei pure hankeen. Sen sijaan Karit pyrkivät luistamaan sivusuunnassa tai sojottamaan kumpikin eri suuntaan. Metsämaaston pehmeämmässä lumessa ja tiheissä paikoissa ne toimivat tuttuun tapaan hyvin.
Auringonlaskun lähestyessä hiihtelin muutaman korkeuskäyrän alemmas suojaisampiin metsiin ja kiipesin sitten Pikku-Luoston huipulle. Ehdin perille sopivasti puoli tuntia ennen auringonlaskua. Välillä jo suttupilveen kadonnut aurinko ilmestyi vielä hetkeksi näkyviin tarjoten muutaman minuutin kultaista valoa.
”Onneksi” illasta tuli pilvinen, eikä mökillä lepäilyn jälkeen tarvinnut hiihtää tunturiin kuvaamaan revontulia. Saatoin kaikessa rauhassa hankkia kulutetut kalorit takaisin ravintolassa.
Tähtien ja revontulien yö
Viimeinen kokonainen retkipäivä valkeni vesisateisena, joten arvelin retken kuvausten olevan jo paketissa. Iltaa kohti sää viileni, sade muuttui lumeksi ja iltayön ennusteeseen alkoi ilmestyä pilvettömiä hetkiä.
Huolsin varusteet iltaretkeä varten. Pian kapusin lumikenkäreittiä ylös maisematupaa kohti. Hölmönä lähdin matkaan OAC Kareilla, vaikka kovaksi tamppautunut reitti olisi kestänyt kävelyä. Toki kuvakulmien hakeminen umpihangesta ei jalkaisin onnistuisi.
Pilvipeite alkoi väistyä ja tykkymetsän yllä kaartui tähtitaivas Linnunratoineen. Kuvailin reitin varrelta muutaman tähtikuvan, tässä vaiheessa revontulista ei näkynyt jälkeäkään.
Saavuin maisematuvalle odottelemaan mahdollisia revontulia. Ennusteet lupasivat korkeinta todennäköisyyttä kello 23 jälkeen, ja vähän ennen sitä aloin laskeutua tuvalta paremmille kuvauspaikoille tykkymetsän keskelle. Paketoin OAC Karit nippuun, koska laskeminen liukasta reittiä olisi ollut niillä erittäin hasardia. Näin pystyin myös kantamaan toisessa kädessä jalustaa ja kameraa.
Taivaalle ilmestyi himmeä revontulikaari, joka alkoi nousta ylemmäs. Olen aiemmissa revontulinäytelmissä nähnyt, että pian tämän vaiheen jälkeen alkaa usein tapahtua. Jäin valottamaan muutaman kuvan, mutta kaari ei näyttänyt elonmerkkejä. Olihan tämäkin jotain, ajattelin, ja lähdin talsimaan kohti mökkiä.
Kulkiessani otsalampun valossa alaspäin, kuului maisematuvan suunnalta ihastunutta kiljuntaa. Mitähän nyt? Katsahdin pohjoistaivaalle ja äkkiä revontulet tanssivat villisti. Kamera nopeasti lähimpään kuvaussektoriin!
Kirkkain vaihe kesti 15-20 minuuttia. Revontulet liikkuivat sen aikana niin vinhasti, että käytin välillä jopa alle 0,5 sekunnin suljinaikoja välttääkseni kuvien muuttumisen pelkäksi vihreäksi mössöksi.
Vaihdoin muutaman kerran paikkaa, kunnes näytelmä himmeni ja saatoin tyytyväisenä lähteä nukkumaan. Matkalla en malttanut olla pitämättä evästaukoa kodikkaan asentokuusen suojissa.
Viimeisen päivän yllätys
Olin varma, että keskiyön revontulet olivat reissun viimeinen huipennus. Lähtöpäivänä sää jatkui kirkkaana. Koska bussin lähtöön oli useita tunteja, päätin tehdä pienen metsäretken auringon suuntaan. Aina se ravintolassa oluella istumisen voittaa.
Olin taktisesti pakannut reissun tavarat siten, että kaikki mahtuivat hallittavan kokoiseen ja painoiseen rinkkaan. Niinpä saatoin hiihdellä koko rojukasa selässä ilman kohtuutonta kärsimystä. Kuvailin hajamielisesti tykkypuita ja evästelin tuulensuojassa ison kuusen takana. Etelään palaaminen ei varsinaisesti houkutellut.
Käännyin paluumatkalle, ja erään mäennyppylän takana näytti seisovan musta koira. Hyvin, hyvin erikoinen koira. Hiihdin lähemmäs, ja sehän olikin ukkometso!
Kyseessä oli selvästi niin sanottu hullu metso, joka hormonihuuruissaan ei osaa pelätä mitään, vaan uhittelee ihmisillekin aivan lähietäisyydeltä. Näppäsin kaverista muutaman lähikuvan, ja kun se lopulta antoi tilaa ja siirtyi väylältä metsään, sain vielä maisemallisen otoksen.
Enpä olisi 24 tuntia aiemmin vesisadetta tuijotellessa arvannut, mitä kaikkea reissun viimeiseen vuorokauteen voisi mahtua. Lapin luonto antoi taas kaiken mitä pyysin ja enemmän. Yrittikö se kuiskia, että ”älä lähde, sinun kuuluu asua täällä”?
