Metsä-Lapin maanseläksi kutsutaan vedenjakajaa, jonka kulkureitille osuvat muun muassa Puljun erämaa, Lemmenjoen kansallispuiston eteläosa, Hammastunturin erämaan eteläosa ja Peurakaira. Samalla seudulla kulkee myös kuusimetsien pohjoisraja. Suunnilleen vedenjakajaa seuraillen on mahdollista vaeltaa Länsi-Lapista Itä-Lappiin erämaista reittiä, jota hallitsevat havumetsät ja aapasuot.

Useimmat Lapin halki patikoivat vaeltajat valitsevat hieman pohjoisemman reittilinjauksen, jota noudattamalla pääsee talsimaan enemmän tunturipaljakassa. Itse olen kuitenkin pohjimmiltani enemmän soiden ja metsien ystävä kuin tunturivaeltaja. Viehätyn erityisesti retkikohteista, jotka sijaitsevat kaukana retkeilypalveluista ja joissa vain harvat ovat liikkuneet.

Niinpä olin jo vuosia sitten piirrellyt maastokartalle reittiviivaa, joka kulkisi läheltä Ounastunturia kohti itää ja Nelostietä mahdollisimman luonnontilaisten metsien kautta. Retki päättyisi lähelle Kiilopäätä ja Urho Kekkosen kansallispuistoa.

Haaveesta tuli totta kesäkuussa 2024, kun vaelsin retkikaverini kanssa parin sadan kilometrin matkan Peltovuoman kylän läheltä Kakslauttaseen pääosin poluttomissa metsissä ja soilla.

Luontopainotteinen vaelluskertomus julkaistiin Retki ikimetsään -kirjassa, joka ilmestyi tammikuussa 2025. Kirjassa kerrotaan myös, kuinka tämä kulkemani reitti voisi toimia osana Suomen pisintä mahdollista luonnonmetsissä kulkevaa erämaavaellusta. Avaan tänne blogin puolelle hieman enemmän varusteasiaa, valmistautumista, reitin järkevyyttä ja reissun haasteita.

Reittisuunnitelma

Reittisuunnitelman tarkempi hiominen alkoi syksyllä 2023, ja talven aikana sain varmistettua alueella liikkuneilta retkeilijöiltä muutamia yksityiskohtia muun muassa jokien ylityksistä. Pahoja ylityksiä ei olisi luvassa, minkä voi arvata jo siitä, että kyseessä on vedenjakajaseutu. Siksi uskalsimme suunnitella reissun alkamaan heti kesäkuun alussa: reitille osuvat pienet joet olisivat ylitettävissä myös korkean veden aikaan.

Lähtöpaikaksi valikoitui Kaijarovan erotusaita lähellä Peltovuomaa, josta pääsisi hyväkulkuista maastoa pitkin Puljun erämaahan. (Tarkalleen ottaen lähtö olisi bussipysäkillä päätien varressa, josta menee lyhyt metsätien pätkä erotuspaikalle.) Maalipisteenä häämöttäisi Vuomaselän erotusaita, joka sijaitsee Nelostien varressa. Lopulta tosin kävelimme Kakslauttaseen, josta pääsi bussilla Kiilopäälle majoittumaan.

Alkuosa reitistä oli yksinkertaista suunnitella Puljun erämaan läpi. Sen jälkeen vähän enemmän päänvaivaa aiheutti erämaiden ulkopuolinen osuus virallisesti suojelemattomien Pokka-Puljun metsien halki. Koko osuuden pystyi kuitenkin suunnittelemaan luonnonmetsissä kulkien, jos eteläisimmillään kävisi Pyhävasan autiotuvalla. Sieltä hienot metsät jatkuvat koilliseen Lemmenjoen kansallispuistoon. Lemmenjoen Naskama-aavalta reitti etenisi suoraviivaisesti Uurrekarkian etelärinnettä seuraillen Pokka-Inari-maantielle.

Reittisuunnittelussa oli suureksi eduksi kokemus soilla liikkumisesta, jota olin hankkinut Retki suolle -kirjaa tehdessä. Aiemmin ei olisi tullut mieleenkään suunnitella reittiä, joka ylittäisi näin monia soita, myös vaikeakulkuisiksi merkittyjä. Tällä alueella soiden ylityksiä on mahdotonta välttää, joten niiden kanssa on tultava toimeen.

Soiden tunteminen on erätaito, joka palkitsee: se mahdollistaa poluttomissa erämaissa varsin vapaat reitinvalinnat, kun osaa jo ilmakuvista päätellä, millaiset suot todennäköisesti ovat turvallisesti ylitettävissä ja mistä kohdasta. Maastossa pystyy kulkemaan levollisesti, kun soita ei tarvitse jännittää.

Lopullisella reitillä tosin väistimme osan suunnitelluista soista, vaikka ne olisivat olleet aivan turvallisia ylittää. Pitkät suonylitykset olivat yksinkertaisesti raskaita ja hitaita kävellä, joten totesimme kierrot ajallisesti kannattaviksi. Esimerkiksi Kieriaavan ylitys olisi ollut yli kilometrin pituinen, mutta sen pystyi välttämään Pokka-Inari-maantietä hyödyntäen.

Loppuetapilla hienoja kulkumaastoja olisi tarjolla Hammastunturin erämaassa ja sen kyljessä sijaitsevalla varsin tuntemattomalla Peurakairan suojelemattomalla alueella. Luonnonmetsävyöhyke jatkuu melko yhtenäisenä Katramorostolle saakka, joten vasta aivan viimeisillä kilometreillä reittisuunnitelmassa joutui välttelemään enemmän hakkuita. Loppureittiä leimasivat myös suuret aapasuot ja muuta seutua tiheämpi tieverkosto.

Varustevalinnat: kevyitä ja luotettuja

Yhdentoista päivän vaellus ei ole vaellusreissuksi vielä erityisen pitkä, joten se ei vaadi juuri kummempaa valmistelua kuin tavallinen viikon vaellus. Ylimääräistä tavaraa ei tietysti kannata ottaa mukaan, koska ruokaa täytyy kantaa vähintään noin 8 kg. Sain kaiken rojun mahtumaan 60-litraiseen Atom Packs The Mo -kevytrinkkaan, kun yhden kevyen vaatesäkin sitoi rinkan sivuun alkumatkan ajaksi. Myös teltta matkusti rinkan ulkopuolella, mutta niin se tavallisestikin tekee.

Vaellusvarustukseni peruspaino (ilman kameroita) on vakiintunut noin 6 kilon tuntumaan, joten siihen sopii vielä ottaa reilusti ruokaa ilman kohtuutonta taakkaa. Tällä kertaa minimoin myös kamerakaluston ottamalla mukaan vain kevyen R6 + 24-105 mm yhdistelmän. Näin ollen lähtöpainoksi tuli ruokineen varsin kohtuulliset reilu 15 kg + juomavedet. Se on Mo-rinkan lantiovyölle vähän ylärajoilla: rinkka on mukavimmillaan noin 13 kg asti ja sitä painavampi kuorma painaa jo hartioita. Tästä oli kuitenkin haittaa vain kolmena ensimmäisenä päivänä.

Teltaksi valikoin mukaan noin 800 g painoisen Bonfus Middus 2P:n yhden hengen solid-sisäteltalla. Isoon absidiin mahtuu kätevästi kokkaamaan, joskin haittana on ahdas sisäteltta. Kaverini valitsi itselleen reilun kilon painoisen Durston X-Mid 2P:n, joka pystytetään kahdella sauvalla. Sisäteltan tilat ovat siinä valtavat, joskin absidit vastaavasti ahtaammat. Tällä retkellä sen tilanjako oli toimiva, koska hyttysten takia teltan sisällä tuli oleskeltua melko paljon.

Keskimääräistä viikon reissua pitemmällä matkalla on enemmän mahdollisuuksia välinerikkoihin, loukkaantumisiin ja muihin ongelmiin. Siksipä mukaan lähti vain monessa liemessä koeteltua tavaraa, ja testasin vielä varusteet ja oman kävelykykyni talsimalla kuukautta ennen reissua Seitsemisen-Helvetinjärven alueella reippaanpuoleisia päivämatkoja.

Lopullinen varustus ei ollut aivan kevyin mahdollinen, koska tämäntyylinen reissu ei keskeydy siksi, että rinkassa on 200 g painoinen ylimääräinen aluskerrasto, varasukat ja normaalia painavampi ea-pakkaus. Sen sijaan jonkin kriittisen varusteen hajoaminen, jalkojen pahat rakot tai jokaöinen paleleminen voisivat olla kriittisiä ongelmia. Ennen lähtöä ennuste lupasi esimerkiksi kylmiä öitä ja runsaita sateita, joten en halunnut tinkiä liikaa vaatteista.

Valmistautuminen sujui ongelmitta, joten uskoin ettei vaelluksella tulisi eteen isompia pulmia, kun vain jaksaisi tehdä pieniä asioita oikein 11 päivää peräkkäin kaikissa olosuhteissa. Ei tarvitse olla erityisen hyvässä kunnossa tai osata maagisia erätaitoja. Yksinkertaiset perusasiat riittäisivät kyllä.

Päivämatkoista tulisi kartan mukaan maltillisia, noin 14 kilometrin pituisia. Sen verran kun kävelisi päivässä, tapahtuipa mitä tapahtui, pääsisimme kyllä ajoissa perille. Pienenä huolenaiheena oli tosin väljyyden puute: välipäiviä ei olisi, joten jos sattuisi viivästyksiä, ne olisi kurottava umpeen loppumatkasta.

Olisi keskityttävä vain kuluvaan päivään ja olennaisiin toimintoihin. Eteenpäin olisi päästävä, vaikka taivaalta sataisi kissoja ja koiria, hyttyspilvet parveilisivat tauotta ympärillä tai kuumuus sulattaisi aivot. On nukuttava hyvin, syötävä ja juotava säännöllisesti, pakattava varusteet aina samaan järjestykseen, käsiteltävä keitintä huolellisesti, huollettava jalat joka ilta ja niin edelleen.

Uutena salaisena aseena pakkasin mukaan pitkänmatkanvaeltajien suosimaa Badger balm -jalkavoidetta. Iltaisin pyyhin jalat kostealla harsolla ja laitoin yöksi voidetta. En tiedä olisiko ilman voidettakaan tullut rakkoja tai muita iho-ongelmia, mutta ihminen on puuhakas olento, joka haluaa ainakin kuvitella voivansa parantaa asioita taikavoiteella.

Reitille osui myös useita kartoittamattomia lintuatlasruutuja, joten valmistauduimme kirjaamaan ylös jokaisen lintuhavainnon. Tulostimme mukaan vielä erillisen atlasruutukartan, jotta pysyisimme kärryillä, milloin ruutu vaihtuisi. Lintuatlaksessa jokaisen retkeilijän panos on tärkeä, sillä siinä kerätään vuosina 2022-2025 havaintoja kaikista pesivistä lintulajeista jokaisella 10 x 10 kilometrin karttalehdellä. Erityisesti näillä seuduilla oli paljon kartoitettavaa, koska juurikaan retkeilijöitä tai lintuharrastajia ei näin syrjässä liiku.

Vaelluksen alkuhaasteita

Matkaan päästiin kätevästi yöjunalla Kolariin ja sieltä lyhyt matka pikkubussilla taittaen Kaijarovan erotusaidan tienristeykseen. Alkumatka sujui leppoisasti Puljun erämaan kumpuilevassa maisemassa mänty- ja koivikkovaltaisten metsien halki. Ison Sietteläjoen varrella vallitsi vahva erämaan tuntu. Itse joen ylitys oli helppo, koskipaikassa vettä virtasi alle polven korkeuteen.

Vaikeudet alkoivat kolmantena päivänä. Talsimme sateessa loputtomia pounikkoisia eli kumpareisia soita, kiipesimme Puljutunturille, loikimme monien suopurojen yli. Purolaaksot olivat satumaisen kauniita, mutta se ei jaksanut valtavasti ilahduttaa pitkänä vaelluspäivänä.

Tuli myöhäinen ilta, mutta edelleen vain kiipeilimme harjumaastossa, kahlasimme lisää soita, päädyimme miehenkorkuiseen pajukkoon eikä matka tuntunut loppuvan ikinä. Vasta lähempänä puoltayötä ilmestyi näkyviin leiripaikaksi suunniteltu Tervahautajärvi. Molemmat kärsivät jalkaongelmista: itselläni Sievin saappailla talsiessa kipeytyivät jalkapohjat, kaverillani kastuivat vaelluskengät läpimäriksi, mikä kulutti jalkoja.

Ennen nukkumaanmenoa asettelin märkiä kamppeita kuivumaan teltan eteiseen ja huomasin, ettei sadetakkia löydy mistään. Niin siinä kävi, että retken tärkein motto ”tee pieniä asioita oikein 11 päivää peräkkäin” onnistui vain kaksi ja puoli päivää.

Päättelimme, että sadetakki oli pudonnut todennäköisesti viimeisen tauon jälkeen, joka pidettiin reilun parin kilometrin päässä leiristä: takki oli ollut rinkan ulkopuolisessa mesh-taskussa, josta olin kaivellut myös eväspatukoita. Ehkä takki oli samalla liikahtanut ratkaisevasti ulommas. Huonoimmassa tapauksessa vahinko olisi tapahtunut heti sen jälkeen, kun riisuimme sadetakit noin 7 kilometriä ennen maalia.

Ei auttanut muu kuin lähteä aamuvarhaisella etsintäretkelle. Kaverini lähetti GPS-kellostaan reittijäljen puhelimeeni – onnekkaasti puhelinverkkoa löytyi. Seurasin jälkeä tarkasti karttasovelluksen avulla. Olin varma, että takki olisi tarttunut kiinni tiheään pajukkoon, mutta siellä ei näkynyt jälkeäkään. Sen sijaan avaralla mäntykankaalla onnisti: takki nökötti siistillä rullalla keskellä metsää.

Sääennuste lupasi tuleville päiville tuntikausien rankkasateita, joten ilman sadetakkia retkestä olisi tullut haastava. Olin jo suunnitellut leikkaavani kaikki ruokapussit auki ja teippaavani niistä kertakäyttösadetakkia muistuttavan tekeleen. Tai ehkä pyramiditeltta toimisi jättimäisenä sadeviittana, jolloin kulkisin kairassa muumimörköä tai ehkä pikemminkin hattivattia muistuttavana hahmona.

Totuus paljastuu autiotuvalla

Retken henkinen käännekohta osui neljännen päivän iltaan Pyhävasan autiotuvalle. Tarkoitus oli, että sinne saapuessamme olisimme jo lähellä puoltaväliä, ja takana olisi neljä suhteellisen leppoisaa päivää ennen kuin suuntaisimme kenties vaelluksen villeimpiin ja haastavimpiin aapasuomaastoihin.

Toisin kävi: takana oli neljä ylipitkää ja rasittavaa retkipäivää poluttomien ja soisten maastojen halki. Saavuimme autiotuvallekin vasta iltamyöhään, vaikka päivän maasto oli tähän asti helpointa avaraa mäntykangasta. Olimme GPS:n mukaan kävelleet joka päivä yli 20 kilometriä, vaikka kartalle etukäteen piirretyt viivat olivat vain 14 kilometrin pituisia. Silti emme olleet yhtään edellä tavoitteesta. Todellinen matka harvoin kulkee poluttomissa erämaissa viivasuoraan.

Levitimme autiotuvan laverille kaikki reissun kartat ja aloimme perata loppumatkan reittiä. Oikaisimme siellä missä pystyimme, pyrimme välttämään pitkiä soiden ylityksiä ja yritimme hyödyntää loppumatkalla talvitien pohjia ja metsäteitä. Kaksi tuntia myöhemmin, joskus yhden jälkeen yöllä, suunnitelmat olivat toteutusta vaille valmiit.

Karttaharjoitusten jälkeen oli selvää, että toiveet edessä siintävistä lyhyemmistä päivämatkoista pitäisi haudata. Levon merkitys alkoi korostua: öisin olisi palauduttava päivän rasituksesta, jotta seuraavana päivänä jaksaisi jälleen paahtaa aamusta iltaan pitkin metsiä ja soita.

Samalla saatoimme iloita siitä, miten mahtavan suuria metsäerämaita vielä on jäljellä. Edessä olisi vielä kokonainen viikko, vaikka olimme jo talsineet neljä pitkää päivää halki kairojen.

Autiotupien tilanne Metsä-Lapin maanselän alueella on hieman huolestuttava. Uurrekarkian vanha palovartijan tupa oli ennen retkeä poistettu käytöstä ja myyty pois. Paaraskallan autiotupa on huonossa kunnossa ja siksi uhattuna. Muillakaan tuvilla ei suuresti käyttöä ole, joten Metsähallituksen Luontopalveluiden rahoituksen vähentyessä niistä olisi helpompi luopua kuin suosittujen kansallispuistojen tupaverkostosta.

Loppumatkan tunnelmia

Pikku hiljaa rinkka alkoi keventyä ruuan hupenemisen myötä ja samalla kasvoi usko perillepääsyyn. Toimintaan alkoi muodostua selvät rutiinit ja päivät rullasivat hyvin eteenpäin uusittua reittisuunnitelmaa noudattaen. Lakkasin säilyttämästä varusteita rinkan ulkotaskussa, ettei lisää vahinkoja tapahtuisi.

Juomavesiä jouduttiin välillä ottamaan melko ruskeavetisistä suopuroista, mutta ilahduttavasti matkalle sattui myös useita kirkkaita lähteitä. Pyrimme kulkemaan sellaisten kautta aina kun mahdollista, ja Naskama-aavan etelälaidalla onnistuimme jopa leiriytymään lähteen äärelle.

Kompassisuunnassa kulkemisessa tosin esiintyi yllättäviä pulmia helpoissakin maastoissa. Kahdeksantena retkipäivänä syylliseksi paljastui kaverini kaulassa roikkunut metallinen kiikari, joka sai kompassin näyttämään 30 astetta väärään suuntaan.

Ainoa merkittävämpi huolenaihe olivat jalkapohjani, jotka vaivasivat päivä päivältä enemmän: illan viimeiset kilometrit olivat aina tuskan takana. Tämä johtui erityisesti siitä, että loppua kohden reitille osui enemmän kovapohjaista tieuraa ja vähemmän pehmeää suomaastoa.

Tuleville reissuille aion vaihtaa saappaisiin toisenlaiset pohjalliset, mutta muuten lähtisin toistekin vastaavaan soiseen maastoon Sievi Light Boot -saappailla. Käyttämällä alussukkana ohutta keinokuitusukkaa pysyi alussukka koko ajan käytännössä kuivana. Siten myös jalat olivat koko ajan kuivat, eikä rakkoja tullut. Päällä oli vähän paksumpi villasekoitteinen vaellussukka, joka oli iltaisin hiestä kostea, mutta kuivui yön ja aamun aikana melko kuivaksi. Kuivattelin sukkia myös tauoilla ottamalla saappaat hetkeksi pois jalasta. Villaista alussukkaa en ole saanut toimimaan – se kerää kosteuden itseensä, jolloin jalkakin pysyy kosteana.

Hyttysten suhteen onnistuimme tulemaan toimeen yllättävän hyvin, tai ainakin välttämään turhan panikoinnin. Ensimmäisinä päivinä pystyi vielä kulkemaan pääosin ilman verkkohuppua, mutta kolmannesta tai neljännestä päivästä alkaen sakea hyttyspaljous pakotti tekemään kaiken huppu päässä ja pitämään pitkähihaiset vaatteet päällä ja hanskat kädessä.

Onneksi lämpötila ei noussut juuri 20 asteen yläpuolelle, joten painajaismainen helleräkkä jäi tällä kertaa kokematta. Tiiviskankainen pitkähihainen kauluspaita ei tällaisessa säässä ollut vielä kohtuuttoman kuuma. Haaveilen silti vielä paremmin suunnitellusta hyttyspaidasta, jossa olisi huomioitu tuuletusmahdollisuudet ja valittu eri paikkoihin eri kankaat sen mukaan, kuinka suuri paine paikkaan kohdistuu. Rinkan olkahihnojen ja lantiovyön kohdalla kankaan on oltava hyvin tiivistä, muualla ei niinkään.

Aamupalat ja päivälliset keiteltiin teltan eteisessä ja syötiin sisäteltan suojissa. Ötököitä oli vähiten varhain aamulla ja eniten illalla, joten oli syytä toivoa, että suolisto oppii toimimaan mieluiten aamulla. Monena päivänä peseytymiseen olisi ollut tarjolla vain hyttysiä kuhisevia suopuroja, mutta yhdeksäntenä päivänä löysimme viimein kirkasvetisen lammen, jossa sai polskia hetken ilman öttiäisiä.

Loppupäivinä saavuimme suurten aapasoiden valtakuntaan, jossa lintuatlaskartoitukset huipentuivat vaalean suopöllön saalistuslentoon tummia sadepilviä vasten. Toiseksi viimeisenä päivänä oli edessä reissun viimeinen merkittävämpi suon ylitys, Nälkäaapa. Kaunis sumu leijui märällä suolla, joka osoittautui nimensä veroiseksi. Nälkä tosiaan alkoi hiipiä kehoon: energiankulutus oli kasvanut loppua kohti, ja eväspussissa oli pian enää muruja jäljellä. Reissu oli ollut sen verran normaalia raskaampi, että annoskokoja olisi voinut vähän kasvattaa tavallisesta viikon vaelluksesta.

Seuraavana päivänä oli edessä paluu ihmisten ilmoille, joten nälästä ei tarvinnut kauaa kärsiä. Tunnelma alkoi olla juhlava, sillä nyt oli käytännössä varmaa, että pääsisimme perille. Viimeisestä päivämatkasta selvittäisiin kyllä, olivatpa jalat kipeät tai eivät.

Ruokavalikoima oli yhdistelmä valmiita Real turmat -merkkisiä lisää-vain-vesi-aterioita, itse kuivattuja aineksia ja Lämmin kuppi -tyyppisiä keittopohjia omilla aineksilla jatkettuna. (Ja tietysti paljon välipaloja, aamumysliä ja puuroa jne.) Kaikki ruuat pystyi tekemään kiehauttamalla veden ja antamalla ainesten tekeytyä. Näin säästyi kaasua, ja yksi 230 g patruuna riitti yllättäen koko reissun ajaksi. Kotona en siihen uskonut, joten varapatruuna oli turhaan mukana.

Viimeisenä päivänä kävelimme Vuomaselän erotuspaikan läheltä Kakslauttaseen. Ulkomaisille talvituristeille suunnattu lomakylä oli lopetuspaikkana melkoinen antikliimaksi myllättyine maastoineen ja rakennusjätekasoineen, mutta pikku bussimatkan jälkeen pääsimme Kiilopäälle.

Urho Kekkosen kansallispuiston porteilla sijaitsevan Kiilopään palvelut on suunnattu nimenomaan vaeltajille ja muille ulkoilijoille, joten se soveltui erinomaisesti huoltopaikaksi. Saunan ja illallisen jälkeen alkoi jo kiinnostaa vaelluksen jatkaminen UK-puiston halki. Kaipuuta ei varsinaisesti lievittänyt kiipeäminen Kiilopään huipulle iltavaloja ja lähestyvää saderintamaa ihailemaan sinirinnan laulaessa tunturikoivikossa.

Mitä vaellukselta jäi käteen?

Etelä-Suomessa liikkuessa tuntuu joskus siltä, että entisaikojen suuret salot on iäksi menetetty. Metsissä ei voi kävellä kuin muutaman minuutin törmäämättä seuraavaan aukkoon ja metsätiehen. Lapissa on kuitenkin vielä mahdollista aistia oikean metsäerämaan tuntua. On väkevä kokemus vaeltaa näin suuren metsäalueen läpi, sillä sen laajuus hahmottuu paremmin omien askelten kautta kuin karttoja tutkimalla.

Vaikka reitillä ei äkkiseltään ajateltuna pitänyt olla mitään erityistä nähtävää, erilaisten paikkojen kirjo tuntui lopulta häikäisevän monimuotoiselta. Kuljimme uskomattoman järeiden ikimäntyjen keskellä, näimme kapeita kynttiläkuusia ja niiden hämmästyttävän leveitä lajitovereita. Ajoittain sukelsimme vehreisiin laaksoihin ja kiipesimme koivikkoisille vaaroille.

Puljutunturi ei ole kovin korkea, mutta sieltäkin aukeni kaunis maisema. Vesiluonnon helmenä kimalteli puolestaan kirkkaan turkoosi Sininenlampi, ja iloa toivat myös monet lähteet ja viehättävät metsä- ja suopurot. Unohtaa ei pidä myöskään lukuisia soita, jotka nekin olivat kaikki erilaisia – suurimpana ja kauneimpana mahtava Naskama-aapa.

Yksi tavoite oli selvittää, voisiko Metsä-Lapin halki löytyä kulkukelpoinen reitti, jota muutkin vaeltajat voisivat hyödyntää. Jos kävelisin Lapin kaikkien erämaiden halki, luultavasti valitsisin tälle osuudelle useimpien käyttämän pohjoisemman linjauksen lähempää Norjan rajaa. Soinen maasto tekee tästä reitistä paikoin hidaskulkuisen, mikä voisi hyvin pitkällä vaelluksella tehdä matkasta tarpeettoman raskaan.

Toisinaan luonnontilaisten metsien väitetään olevan vaikeakulkuisia, läpitunkemattomia ryteiköitä. Varsinkaan pohjoisen metsissä väite ei pidä paikkaansa: tällä poluttomalla reitillä ei jouduttu kertaakaan kiertämään metsissä, ja metsämaasto oli sekä männiköissä että kuusikoissa todella helppoa. Kiertoja aiheuttivat lähinnä märät paikat esimerkiksi korpisoilla tai tiheät pajukot avosoiden laidoilla. Sen sijaan lahopuut tai puuston tiheys eivät missään olleet mainittava este.

Voin suositella kulkemaani reittiä vaeltajille, jotka haluavat kokea nimenomaan suurten, villien havumetsien ja soiden tunnelmaa. Lapin metsien monimuotoisuudesta oppii matkalla yhtä ja toista, ja muutenkin Suomen luonnonmetsien olemus aukenee varmasti uudella tavalla.

Haaveet entistä pidemmistä vaelluksista eivät ainakaan vähentyneet reissun myötä. Kieltämättä loppuvaiheessa olo alkoi olla väsynyt, mutta huoltopäivä palautti voimia, ja paluubussin kyydissä oli jo vähän haikea fiilis. Uskon vielä joskus lähivuosina järjestyvän aikaa esimerkiksi kuukauden mittaiseen vaellukseen, vaikka en välttämättä mistään tuhansien kilometrien ja useiden kuukausien reissuista haaveile.