Kirjoituksen ensimmäisessä osassa käytiin läpi vaellukselle tarvittavaa kuvauskalustoa. Toisessa osassa kerron kameravarusteiden kantotavoista ja esittelen oman tyylini kuvata vaeltamisen ohessa. Kuinka suunnitella vaellus, jos kuvaaminen on tärkein syy lähteä luontoon? Entä mitä kaikkea vaelluksella voi kuvata?

Tapoja vaeltaa on yhtä monta kuin on vaeltajia, enkä yritä kertoa ainoita oikeita toimintamalleja. Mutta ehkä joku saa tästä insipaatiota omille retkilleen.

Kameralaukkua valitsemaan

Ensimmäisillä retkilläni kuljetin kameraa ja objektiiveja rinkan sivutaskussa vaatekappaleita pehmusteena käyttäen. Eivät kameravehkeet sillä tyylillä koskaan vaurioituneet, vaikka eräälläkin haastaviin maastoihin (seliseli) suuntautuneella hiihtoretkellä tuli halailtua lumihankea aika monessa alamäessä. Systeemin pahin vika oli se, ettei kameraa tullut kaivettua esiin kovin usein. Monta kuvaamisen arvoista tilannetta jäi väliin, kun ei jaksanut ottaa rinkkaa selästä. Tämä ongelma korostui etenkin hiihtäessä.

Seuraava viritys oli jo paljon parempi: pieni Lowepron olkalaukku rungolle ja laajakulmalle sekä oma kotelo telelle.  Sama periaate on itse asiassa käytössä edelleen. Tällä tavoin kamera roikkuu koko ajan vatsan kohdalla ja on kaivettavissa esiin parissa sekunnissa. Teleobjektiivin kotelossakin on olkahihna, jonka ansiosta teleä voi kuvauksellisissa paikoissa kantaa toisella olalla. Huonolla kelillä tele matkustaa rinkan alataskussa, josta sen saa kuvaustilanteen yllättäessä kaivettua melko nopeasti. Lisäksi systeemiin kuuluu vastan päälle tuleva vyö, joka vie painoa pois hartioilta.

Olkalaukku ja telen kotelo tositoimissa. Urho Kekkosen kansallispuisto 8/2010. Kuva: K.V.

Olkalaukku ja telen kotelo mukana tunturin huiputuksessa. Käsivarren erämaa 8/2012. Kuva: Sampo Lammi.

Ainoa heikkous olkalaukussani oli sadesuoja, joka kyllä suojasi kohtalaisesti kameralaukun, mutta oli hidas virittää ja käytännössä esti kuvaamisen. Erityisen ärsyttävää sadesuojan kanssa venkslaaminen oli kuurosateisina päivinä, kun tarjolla olisi ollut hienoja valoja, mutta välillä myös rankkasateita.

Niinpä hankin Lowepro Nova 160 AW -olkalaukun, joka on hieman vanhaa laukkuani tilavampi ja ennen kaikkea fiksulla sadesuojalla varustettu. Sadesuoja peittää koko laukun, mutta läpän pystyy siitä huolimatta avaamaan normaalisti, joten kuvaaminen sujuu aivan yhtä hyvin kuin ilman sadesuojaa.

Laukkuun mahtuu kamera laajakulman kanssa ja tilaa jää vielä toiselle pienelle objektiiville, esimerkiksi loittorenkaille tai telejatkeelle. Pienenä heikkoutena on edelleen se, ettei teleobjektiivi mahdu samaan laukkuun muiden varusteiden kanssa. Kokonaisuutena systeemi toimii kuitenkin mainiosti.

Kameravarustus käytössä kuurosateisena päivänä. Tele rinkassa, kameralaukussa varmuuden vuoksi sadesuoja päällä. Kuusamo 6/2013. Kuva: Antti Salovaara.

Valokuvaajan vuorokausirytmi

Perinteisellä vaelluksella päivät menevät jotakuinkin seuraavasti: Aamulla teltta kasaan, aamupalat naamariin ja rinkka selkään.Päivän aikana edetään muutama kilometri, syödään lounas, edetään taas ja saavutaan lopulta illalla leiriin. Taas syödään, sitten pystytetään teltta ja kömmitään uupuneina makuupussiin. Kuvaamiseen jää aikaa lähinnä kulkemisen lomassa, ja porukassa vaeltaessa ei välttämättä silloinkaan, ellei halua jäädä jälkeen tai odotuttaa muita jatkuvasti. Eikä kiireessä kunnon kuvia synny muutenkaan.

Olen pohtinut paljon, miten vaellus pitäisi suunnitella valokuvauksen näkökulmasta. Eihän ole mitään järkeä kantaa painavaa kamerakalustoa erämaahan ja käyttää vaelluspäivät johonkin aivan muuhun kuin kuvaamiseen.Pohdintani on päätynyt tulokseen, että avainsana hyvälle vaellukselle on aika.

Yksi vaihtoehto on viettää useampi yö samassa tukikohdassa ja tehdä päiväretkiä kevyellä varustuksella. Tätä menetelmää sovelsin kesäkuussa Närängän vaelluksella ja kuvaamiseen jäikin mukavasti aikaa. Närängällä siirsimme leiriä parin päivän välein eli jokaisesta leiripaikasta käsin oli aikaa tehdä yksi päiväretki. Moniin paikkoihin ehti tutustua perusteellisemmin kuin ”tavallisella” rinkkavaelluksella. Kiitos kuuluu myös samanhenkiselle retkiporukalle, joka mahdollisti kuvauspysähdykset.

Tukikohta Närängän metsissä. Kuusamo 6/2013.

Toinen toimiva tapa on suunnitella päivämatkat riittävän lyhyiksi, jolloin aamulla ja illalla jää aikaa kuvauspuuhiin. Ja mikäli keskellä kulkupäivää tulee vastaan jotain mieletöntä, ei parin tunnin kuvaustauko aiheuta leiriin saapumisen kohtuutonta viivästymistä.

Jos leiripaikat on valittu hyvin, ei kameraa tarvitse lähteä ulkoiluttamaan kauas. Toisaalta lyhyen päivämatkan jälkeen riittää vielä energiaa seikkailla illaksi vaikka läheisen tunturin huipulle. Suurin piirtein näin sujui elokuun vaellus Tarvantovaaran erämaahan. Väljä reittisuunnittelu mahdollisti kuvaamisen, vaikka leiriä siirrettiin joka päivä.

Leiripaikalle oli saavuttu jo iltapäivällä, muutaman tunnin päästä jaksoi riekkua lähitunturille. Tarvantovaaran erämaa 8/2013.

Valokuvaajankin on valitettavasti joskus pakko nukkua, ja erityisesti pidemmillä ja raskaammilla vaelluksilla unen tarve kasvaa. Yleensä viikon reissulle sattuu monenlaisia säitä, joten jos vaellusseura antaa myöten, voi kehnommilla ilmoilla vedellä sikeitä vaikka puoleenpäivään ja vastaavasti huippukeleillä kuvata vuorokauden ympäri.  Parasta olisi toki vaeltaa yksin, mutta vielä en ole tarpeeksi epäsosiaalinen viihtyäkseni yksin yli viikonlopun mittaista retkeä.

Tähän väliin on pakko tunnustaa, etten jaksanut Tarvantovaaran vaelluksella herätä auringonnousun aikaan kuin yhtenä aamuna ja silloinkin painuin takaisin pehkuihin, koska näkymä ei muka ollut riittävän kuvauksellinen. Mikä laiskuri! Iltavalot sentään tallentuivat kennolle useampanakin iltana ja välillä valvoin iltahämäriin kuukuvauksen koukuttamana.

Kuutamoilta suolammella. Tarvantovaaran erämaa 8/2013.

Maisemakuvauksen valmistelua

Maisemakuvaajan kannattaa olla selvillä Auringon ja Kuun nousu- ja laskuajoista sekä Kuun vaiheesta. Ainakin Garminin GPS-laitteet osaavat kertoa nämä tiedot, mutta yhtä hyvin voi napata mukaansa tulosteen vaikka NightCal-ohjelmasta. Sitä paitsi tosivaeltaja ei käynnistä GPS-laitetta kuin hätätilanteessa, eihän?

Siellä missä kännykkä kuuluu voi tarkistella älypuhelimella sääennusteita Internetistä. Tällainen toiminta on tietysti säälittävää ja erähengen vastaista, mutta tunnustan syyllistyneeni moiseen huijaukseen ainakin silloin tällöin. Aivan sokeasti ennusteisiin ei tietenkään voi luottaa, varsinkin Lapissa tarkkuus vaikuttaa olevan aika suurpiirteinen. Epävarmuuden voi kuitenkin kääntää myös iloksi. Yksi valokuvauksen jännittävistä puolista on yllätyksellisyys: usein hienot hetket tulevat aivan odottamatta.

Näitä kuvauksellisia myrskypilviä ei luvattu sääennusteessa. Tarvantovaaran erämaa 8/2013.

Yleensä selvitän ennen reissua sopivia kuvauspaikkoja reitin varrelta ja etenkin suunniteltujen leiripaikkojen läheisyydestä, ettei enää reissun päällä tarvitse arpoa, mistä kohtaa saa parhaiten taltioitua vaikkapa auringonnousun. Reittisuunnitelmilla on tosin tapana elää matkan varrella, ja niinpä ennakkosuunnittelu on monesti mennyt hukkaan.

Suunniteltu auringonlaskunäkymä Närängänvaaralta. Kuusamo 6/2013.

Katse makromaailmaan

Kasvit sekä hyönteiset ja muut pikkueliöt ovat kuvattavissa ilman raskasta kalustoa eivätkä ne lähde karkuun heti ihmisen nähdessään. Siispä makroilu sopii vaeltamisen kaveriksi mitä parhaiten. Suunnitelmallinen asenne ei ole välttämätön, mutta toki luonnontuntemus edistää aina kuvaamisen onnistumista.

Makrokuvaus vaatii kuitenkin aikaa, sillä täydellisen sommitelman hakeminen ei tapahdu parissa sekunnissa, ja etenkin hyönteiskuvaus vaatii rutkasti kärsivällisyyttä. Tästä syystä  makroilu on joskus jäänyt vaelluksillani kokonaan väliin. Osasyynä on myös monien vaellusteni ajoittuminen alkusyksyyn, jolloin Lapin kasvi- ja hyönteismaailma alkaa olla hiljainen.

Kesäkuisessa luonnossa riittää kohteita kasvikuvaukseen, kuvassa suokukka. Kuusamo 6/2013.

Etelä-Suomen kesäretkillä tulee makroiltua enemmän. Leiripaikat sijaitsevat usein vesistöjen äärellä, ja siellä missä on vettä, on myös elämää. Lammen tai järven rannalla iltavalot voi käyttää vaikka sudenkorentoja tähtäillen.

Pikkulampikorento iltavaloissa suolammen rannalla. Siuntio 7/2010.

Eläimiä etsimään

Lähes joka vaelluksella tulee vastaan eläinkunnan jäseniä, joita mielellään tallentaisi muistojen lisäksi myös valokuviin. Arkojen eläimien suunnitelmallinen kuvaaminen sopii huonosti vaellukselle, ellei satu liikkumaan yksin ja tuntemaan kohdealuetta hyvin. Paljon todennäköisempää on kohdata eläimiä sattumalta ja silloin ei arpomiseen ole aikaa. Pidänkin usein kulkiessani teleobjektiivin kiinni kamerassa, ettei huipputilanteen tullessa eteen tarvitse turata objektiivin vaihdon kanssa.

Lapissa pääsee tyypillisimmin näkemään suuremmista nisäkkäistä lähinnä poroja, joita kuvailee helpohkosti lyhyellä telellä. Pikkunisäkkäiden, kuten myyrien ja sopulien, kannat vaihtelevat vuosittain melkoisesti. Hyvänä myyrävuonna otuksia saattaa vilistää lähes joka kiven takana. Näin kävi Kevon ja Paistunturin alueella syksyllä 2011, jolloin oli myös suurin sopulivaellus pitkään, pitkään aikaan. Parhaiten pikkunisäkkäiden kuvaaminen onnistui sillä reissulla huolletun leiripaikan ympäristössä, missä otukset olivat tottuneet ihmisiin.

Näiden porojen kuvaamiseen 200mm polttoväli riitti hyvin. Tarvantovaaran erämaa 8/2013.

Utelias poronvasa tuli melkein syliin. Tarvantovaaran erämaa 8/2013.

Aina nisäkäskuvaus ei vaadi huippukalustoa. Paistunturin erämaa 8/2011.

Nisäkäskuvauksen tavoin myös vakavampi lintukuvaus vaatisi paikallistuntemusta ja runsaasti aikaa, joten kuvaan lintuja vaelluksilla lähinnä vahingossa.  Pari poikkeusta kuitenkin on. Metsä-Lapissa viihtyvä kuukkeli on luonteeltaan utelias ja saattaa jopa syödä makupaloja kädestä. Hyvällä tuurilla voi törmätä myös pelottomaan riekkoon tai ylempänä tunturissa kiirunaan.

Luirojärven autiotuvan ympäristön vakiovieras. Urho Kekkosen kansallispuisto 8/2010.

Kesy riekko päätyi kuvaan. Tarvantovaaran erämaa 8/2013.

Nuori sinirinta halusi välttämättä samaan kuvaan sateenkaaren kanssa. Tarvantovaaran erämaa 8/2013.

Retkimuistot talteen

Kaikkein tärkein unohtuu helposti. Ensimmäisillä reissuillani panostin niin intensiivisesti luontokuvaukseen, ettei itse retken tapahtumista jäänyt paljonkaan muistoja. Ei tarvitse katsella kuin viiden vuoden takaisia retkikuvia nähdäkseen ajan kulumisen. Oho, kylläpä Elisan hiustyyli on muuttunut, onpas Antti kumman näköinen ilman partaa ja voi miten nuorelta Hanna tuossa näyttää. Säästettäköön asianosaiset tässä kohtaa kuvapareilta. 😉

Ihmisten lisäksi muuttuvat myös varusteet. Pian naureskelemme tämän päivän retkeilyvälineille. Kuinka hassun näköistä rinkkaa tuossa kannetaan ja  onko tuo retale olevinaan teltta! Nyt jo katselen huvittuneena ensimmäisten vaellusteni varustevalintoja, vaikkei niistä ole aikaa kuin muutama vuosi. Jos jo viidessä vuodessa kuvista kumpuaa nostalgisia tunnelmia, kuinka arvokkaita ne mahtavatkaan olla 20 tai 50 vuoden päästä?

Erityisesti kamera pitäisi muistaa kaivaa esiin kaikkein suurimman hajotuksen vallassa. Kun vedetään ahkiota räntämyrskyssä, kärvistellään mahdottomassa räkkäpilvessä, eksytään päättymättömälle susitasangolle, ylitetään yllätysjokea otsalampun valossa. Niitä hetkiä muistellaan myöhemmin kaiholla.

Majavapadon aiheuttama tulva metsäautotiellä. Joenylitys suksien ja ahkioiden kanssa on aina mukavaa puuhaa, etenkin pilkkopimeässä räntäsateessa aamuseitsemältä. Talaskankaan luonnonsuojelualue 1/2014.