Vietin viime viikonloppuna kolme yötä Jurmon saarella. Edellisellä reissulla elokuussa taivas näyttäytyi alusta loppuun täysin kirkkaana. Nyt oli vuorossa toinen ääripää: tasaisen harmaa pilviverho pysytteli Saaristomeren yllä koko retken ajan. Eipä ainakaan tarvinnut riekkua yötä myöten tähtiä väijymässä, vaan kerrankin sai levätä kunnolla. Vaikka maisemavaloilla ei juhlittu, tarjosi saari sentään paikoin näyttävää ruskaa.

Elokuussa yövyin teltassa Moringharun telttailualueella, mutta tällä kertaa majoitus järjestyi mukavasti mökkiin. Normaalista poiketen retkiseuranani oli useita maamme eturivin luontokuvaajia. Vaikka kuvauskelit eivät suosineet, riitti valokuvausaiheista puhuttavaa sitäkin enemmän. Tällaiset retket ovat siitä vaarallisia, että niistä saattaa aiheutua ylimääräistä rahanmenoa. Esimerkiksi parempi teleobjektiivi alkoi kummasti kiinnostaa, kun kuljeskeli 500-millisiä tykkejä roikottavien kuvaajien matkassa. Myös vaellus tai kuvausmatka Huippuvuorille alkoi yhtäkkiä tuntua houkuttelevalta…

Heti ensimmäisenä iltana revontuliaktiivisuus saavutti toistaiseksi syksyn parhaat lukemat. Jurmoa parempaa ympäristöä revontulikuvaukseen on vaikea kuvitella. Kyttäsin turhaan edes pientä rakoa pilvipeitteessä, keskellä yötäkin kävin ulkona toteamassa tilanteen toivottomaksi. Näytelmää päästiin Suomessa seuraamaan lähinnä Vaasan seudulla.

Lokakuun puolivälissä aamu valkenee mukavasti vasta kahdeksan kieppeillä, jos nyt valkenemisesta voi paksujen pilvien alla puhua. Tilhiparvi lennähti kylän halki ja osa linnuista jäi istumaan naapurimökin savupiipun päälle.

Lähdimme aamukävelylle saaren itäpäähän, joskaan aivan itäkärkeen asti emme jaksaneet kivikkoa tarpoa. Koukkaus idän hiekkarannalle kannatti: pyrstötiaisparvi jäi ruokailemaan lähistölle. Lisämillit eivät olisi olleet pahitteeksi.

Lounastauon jälkeen suunta vaihtui saaren länsiosaan. Pikkulintuja oli vähemmän liikkeellä kuin aamulla, ja siirryin kuvaamaan kasveja ja maisemia. Varvikosta ja Tvåstenvikenin ympäristöstä saattoi tarkasti katsomalla havaita syksyn sävyjä.

Illan jo alkaessa hämärtää sattui kamerani eteen hypähtämään peloton kuusitiainen. Valo riitti vaivoin terävän otoksen tallentamiseen.

Ruskaa etsimässä

Seuraavana päivänä luovuin huonojen lintukuvien tavoittelusta ja päätin keskittyä maisemiin. Aamupäivällä lähdin silti lintukuvaajien matkassa Jurmon lounaiskärkeen. Nykyisessä kartassa saaren lounaisin paikka näyttää sijaitsevan Västerrevetin päässä, mutta todellisuudessa myös viereinen Estrevlarna on saavutettavissa jalkaisin, mikäli merivesi ei ole poikkeuksellisen korkealla. Nyt merivesi oli selvästi keskimääräistä alempana, ja jopa kivisen salmen Jurmosta erottamalle Ömsarstenenille olisi melkein päässyt kiviä pitkin.

Lounaiskärjen matalikoissa kellui isoja vesilintuparvia, jotka välillä lennähtivät näyttävästi ilmaan. Kuvia en niistä ottanut, vaan panostin mielenkiintoisempiin kohteisiin, kuten parrakkaisiin kiviin.

Iltapäivän ohjelmaksi valikoitui metsäreissu. Suuntasimme saaren eteläreunan tuntumassa sijaitsevaan lepikkoon. Miehenkorkuiset saniaiset ja vänkyräiset puut tarjosivat kelvolliset puitteet, mutta inspiraationi ei riittänyt niiden kuvalliseen visualisointiin. Siirryimme ulos metsästä parin vuoden takaisen kulotusalueen laitaan. Siellä maaruska näytti parastaan ja maisema toi muutenkin mieleen tunturiylängön.

Palaneen katajan keloutuneet jäännökset erityisen punaisessa kohdassa saivat aikaan päivän kuvauksellisimman tilanteen. Paikasta tuli hetkessä Jurmon kuvatuin neliömetri, kun neljä miestä kierteli sitä kameroineen.

Kameran eteen kelpasi myös läheinen kivenlohkare, joka näytti syöksevän altaan punaisia mustikanvarpuja.

Viimeisenä aamuna ei ollut aikaa lähteä kauas, joten kävelin vain kilometrin päähän Högbergetille. Sopivasti sijoittumalla pystyi keltaiset koivut sijoittamaan kylämaiseman eteen. Eivät Jurmon maisemat pilvisinäkään päivinä rumia olleet, eikä reissu ollut turha. Vain kaunis syksyinen valo jäi puuttumaan.