Seitsemännen kerran peräkkäin suuntasin vuodenvaihteen tienoilla hiihtelemään valtakunnan syrjäperille. Epävarmoiksi muuttuneet alkutalvet ovat sysänneet retkiä kohti pohjoista ja itää, mutta menneenä syksynä pysyvä lumipeite satoi Oulun korkeudellekin jo hyvissä ajoin. Retkikohteeksi valikoitui Litokaira, Pudasjärven ja Ranuan välillä sijaitseva suometsäerämaa. Viikkoon osui kerrankin kunnollinen pakkasjakso, joka toi mukanaan kauniita, kirkkaita retkipäiviä.

Etelän viimeinen erämaa

Oikeita erämaita, jollaisiksi erään määritelmän mukaan lasketaan yli 8 kilometriä lähimmältä tieltä sijaitsevat alueet, on Suomessa enää vain Lapin perukoilla. Napapiirin eteläpuolella paikat, joissa voi kulkea edes 5 kilometrin päähän tieltä, voi laskea yhden käden sormilla. Yhtä harvassa ovat suuret luonnontilaisen kaltaiset alueet.

Noin 300 neliökilometrin laajuinen, asumaton, ja hiljainen Litokaira on harvinainen poikkeus. Siellä pääsee parhaimmillaan yli 7 kilometrin päähän tieltä ja kuljettavaa riittää moneksi päiväksi. Alue käsittää Lapiosuon-Ison Äijönsuon soidensuojelualueen ja se levittäytyy Pudasjärven, Iin ja Ranuan kuntien alueelle – Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin maakuntiin.

Metsähallituksen Luontoon.fi-sivuilla Litokairaa kuvaillaan juhlallisin sanankääntein:

Suuren kokonsa, vaikeakulkuisuutensa ja vaikean saavutettavuutensa vuoksi Litokaira on sitkeästi kestänyt ihmisen yritykset muokata ja hallita ympäristöään. Niinpä se onkin säilynyt aitona erämaana, erämaana omasta voimastaan, eikä pelkästään ihmisen hyväntahtoisten luonnonsuojelupyrkimyksien vuoksi. Tästä johtuva muistuma menneiden, koko pohjoista pallonpuoliskoa peittäneiden soiden ja metsien hiljaisesta mittaamattomuudesta on edelleen aistittavissa Litokairaa kuljettaessa.

Litokairalla on talviretkeilijän näkökulmasta muitakin houkuttelevia ominaisuuksia kuin erämaisuus: maasto on käytännössä täysin tasaista ja lähes kaikkialle pääsee hiihtämään avoimia suomaastoja pitkin. Metsässä tarvitsee rämpiä vain lyhyitä taipaleita. Mikäpä sen mahtavampaa maastoa ahkionvetäjälle.

Uusivuosi Porokämpän luona

Matkasimme kairaan kiertoreittiä Rovaniemen kautta, sillä sieltä bussiyhteys osui saumattomasti yhteen yöjunan kanssa. Lisäksi liki kymmenpäisen joukkomme tavaramäärä oli varsin mittava, ja toisena vaihtoehtona olleessa Oulussa tavaroita olisi joutunut kantamaan junasta kauemmas.

Rovaniemeltä matka jatkui bussilla Ranualle ja sieltä peräkärryllisen taksin voimin perille Pudasjärven Liekokylään. Kylältä Oijärven suuntaan lähtevää tietä ei ollut aurattu, mutta sen verran renkaanjälkeä löytyi, että pääsimme tavoitelähtöpaikkaan Teerilammensuontien risteykseen. Siinä soidensuojelualue kurottuu kiinni tiehen, joten saatoimme siirtyä suoraan asiaan.

Sakea lumipyry häiritsi pakkauspuuhia ja heti ensimmäisellä suolla märkä lumi paakkusi suksenpohjiin. Lainaan itseäni viime keväältä:

Kuvittelen aina etukäteen hiihteleväni talviretkillä kuunvalossa tähtitaivaan alla ja nauttivani kirkkaasta auringonpaisteesta. Todellisuudessa noin yhtenätoista päivänä kymmenestä on pilvistä ja sataa kökkölunta – siis sellaista pientä hilettä, joka tunkeutuu joka paikkaan ja kastelee kaikki tavarat.

Pahin pyry meni ohi ja hiihtäminen alkoi helpottua. Aukeilla soilla hanki kantoi yllättävän hyvin, eikä lumikaan enää pahemmin tarttunut suksiin. Vain suojaisammat paikat aiheuttivat pieniä haasteita.

Avomaastossa päivännäköä kestää vuoden pimeimpäänkin aikaan yllättävän pitkään. Vaikka aurinko laski jo kahdelta iltapäivällä, näki vielä neljältä aivan hyvin hiihtää ilman lamppua. Vasta lähempänä viittä oli pakko kaivaa valo esiin, kartasta ei enää erottanut mitään. Kovin kirkasta valotehoa ei ollut syytä käyttää, sillä suunnistuksessa on olennaisen tärkeää erottaa muutakin kuin lähimmät metrit. Kirkas valokeila sulkisi muun maiseman ulkopuolelleen. Himmeän tuikun kanssa saattoi erottaa metsäsaarekkeiden ääriviivat ja tunnistaa Kuusikkosaaren, jossa Porokämppä sijaitsee.

Pieni, tunnelmallinen tupa löytyi tiheikköön päätyneiden ketunlenkkien jälkeen metsäsaarekkeen keskeltä. Jouduin hylkäämään ahkioni hetkeksi metsään ajettuani sen umpikujaan, jossa se kellahti kyljelleen terävän kannon voimasta. Hinasin pulkan perille vasta opastettuani perässä hiihtänyttä pääjoukkoa oikealle uralle.

Tiedossa oli leuto yö, eikä ollut järkeä ahtaa kaikkia ihmisiä tupaan. Päätin kokeilla pyramiditelttani pystyttämistä lumikiiloilla ja viettää yöni sen suojissa. Kaivoin teltalle lapion avulla tasaisen alustan ja poljin lumikiilat hankeen aukion ympärille. Pystytystavasta seurasi, että helmat jäivät parikymmentä senttiä lähes maantasalle lapioidun pohjan yläpuolelle. Tarvittiin siis tavallista pidempi suksisauva ja vielä puukalikka alle, jotta kangas pysyi pinkeänä.

Olin jo ehtinyt makuupussiin, kun vielä valveilla ollut retkeläinen tuli kertomaan suoraan yläpuolella viuhuvasta revontulivyöstä. Sää oli salaa kirkastunut. Onnekkaasti metsä ei haitannut näkyvyyttä tulien leiskuessa suoraan pään päällä. Aivan koronaksi asti ei loimu yltynyt, mutta parhaimmillaan ketunhäntä heilui hyvinkin vauhdikkaasti kynttiläkuusten yllä. Vuosi 2016 sai arvoisensa päätöksen luonnon omien ilotulitusten kera.

Haaramaan laavulle

Aamu valkeni pikkupakkasessa. Telttayö sujui mukavasti, kaksi henkeä mahtui pyramidiin ilman ahtautta. Pystytystavan suoma pieni lisätila vähensi telttakankaan tulemista lähelle naamaa, jonkin verran asiaankuuluvaa jäähilettä oli kuitenkin kertynyt teltan sisäpinnalle. Lumikiilat sai kaivaa väkivalloin ulos jäätyneestä hangesta.

Matka jatkui kohti pohjoista ja Haaramaan laavua. Pakkasyö oli kovettanut hangen yhtä kantavaksi kuin keväällä. Avaria aapasoita pitkin ahkiot liikkuivat uskomattoman keveästi, vaikka porukan mukana kulki muun muassa painava kymppiteltta kamiinoineen. Yhtään vaikeampaan maastoon ei moista majoitetta olisikaan järkevä raahata, mieluummin kannattaisi haalia mukaan kevyempää kangasta oleva kota ja pienempi kamiina.

Koko hiihtopäivä oli silkkaa nautintoa. Harvoin on sydäntalvella tällaisia hankia! Tai hetkinen. Viime talvet ovat tehneet poikkeuksesta lähes säännön. Lämpötila on käynyt suojan puolella nyt kuudella peräkkäisellä vuodenvaihteen retkellä. Kun suojasään jälkeen pakastaa, muodostuu hangelle kantava kerros.

Haaramaan laavu löytyi hämärän rajamailta reilun 10 kilometrin suksimisen jälkeen. Porukkaretkien parasta antia ovat pitkät, kiireettömät illat laavutulilla. Siinä ehtii suunnitella monet tulevat reissut ja kysellä kohdevinkkejä eri puolille maailmaa. Illalla virittelimme kymppiteltan pystyyn, osa väestä jäi laavuun nukkumaan.

Kamiinateltan kolinassa nukkuminen vaatii vähän totuttelua, enkä saanut alkuyöstä kunnolla unta. Vasta valvottuani oman aamuöisen kipinävuoroni sain ummistettua silmät pariksi kolmeksi tunniksi. Se ei vielä piisannut, vaan jatkoin uniani pääjoukon lähdettyä päiväretkeilemään. Hyvä päätös.

Brunssin syötyäni ehdin vielä toisen retkeläisen kanssa muun joukon jäljille. Hiihtelimme neljän kilometrin päähän Tervon laavulle, jossa osa porukasta vielä tulisteli. Läheiseltä lintutornilta ei siivekkäitä näkynyt, mutta tarjosi se edes uuden perspektiivin suomaisemaan. Päivä oli jo painumassa mailleen, vain viimeinen oranssi kajo kurkki kuusikon takaa.

Seuraava telttayö sujui edellistä sikeämmässä unessa. Vähän liiankin sikeässä, sillä makuupussini jalkopää hipoi kamiinaa turhan läheltä ja siihen tuli pieni reikä. Nailonpaikka pelasti tilanteen ja esti enempiä untuvia pöllyämästä. Pienenkin vuodon seurauksena näytti siltä, että teltassa olisi teurastettu riekko.

Litjon kämppä

Retken loppuajaksi ennustettiin kirkasta pakkasjaksoa, jonka aikana lämpötila laskeutuisi jopa -35 asteeseen. Alkuperäisen reittisuunnitelman mukaan olisimme koukanneet alkuretkestä Litjon tuvalle ja poistuneet kairasta Haaramaan ja Tervon laavujen kautta tielle. Pakkasennusteen myötä reittiä päätettiin muuttaa, jotta kylmimmät yöt voitaisiin olla tuvilla. Kamiinateltassahan ei kireä pakkanen haittaa, mutta siinä oli tilaa vain osalle, ja tupaelämä on kylmissä oloissa muutenkin helpompaa.

Hiihtelimme Haaramaalta 7 kilometriä Litjon autiotuvalle, joka sijaitsee Litokairan keskiosissa Ison Litjojärven rantametsässä. Pakkasta oli maltillliset kymmenen astetta, joskin navakka etelätuuli pakotti suojaamaan kasvot suo-osuuksilla.

Kirkkaalla säällä Litokairassa suunnistaminen osoittautui yllättävän helpoksi. Vaikka korkeuseroja ei juuri ole ja maasto koostuu erilaisten soiden ja metsäsaarekkeiden loputtomasta mosaiikista, pystyi monet metsäläntit tunnistamaan jo kaukaa. Vilkaisu kompassiin riitti varmistamaan, että reitti kulkee oikeiden saarekkeiden välistä.

Loppumatkasta ihmettelin kompassin lukemia ja luulin pakkasen sotkeneen neulan käyttäytymistä. Olihan se edellisenäkin päivänä ollut jähmeä. Seuraavaksi hiihdin tökerösti kohti väärää metsäsaareketta. Tarkkana saa siis olla: maiseman voi helposti istuttaa kartalle 45 astetta vinoon, eikä virhettä huomaa ilman kompassia.

Litjon kämpälle koukkasimme vähän hölmösti metsän läpi. Paras reitti olisi kulkenut järven jään kautta: rannasta ei ole kämpälle pitkästi hiihdettävää ja puiden välistä mahtuu helposti ahkionkin kanssa.

Kämppä on iso: korotetulle makuulaverille sopii kymmenkunta ihmistä ja laverin alle lattialle tarvittaessa toinen mokoma. Tuvalle ei sattunut muita kulkijoita, joten mahduimme paremmin kuin hyvin.

Porokämpällä ja Haaramaan laavulla emme löytäneet sulaa vettä. Iso Litjojärvikään ei helpolla nektariaan luovuttanut:  jäätä sai hakata kirveellä yli 40 senttiä. Vähän ruskeasävyinenkin vesi kelpasi lumesta sulatetun jälkeen.

Taivas kirkastuu

Ilta jatkui puolipilvisenä. Hiihtelin jäälle katsomaan pohjoisen taivaan tilannetta. Vihreä revontulikaarihan siellä jo kurkki. Pakolliset peruskuvat otettuani jatkoin matkaa järven länsipuoliselle suolle.

Ei ole Litokairakaan täysin valosaasteeton. Lähikylien valot hehkuivat oransseina täplinä siellä täällä horisontissa. Sopivissa oloissa Oulun ja Rovaniemenkin valosaaste häiritsisi, mutta nyt kuunsirpin valossa taivas ei muutenkaan ollut täysin pimeä. Hiljaisuus oli sitäkin vaikuttavampaa. Missään vaiheessa retkeä ei kuulunut maanteiden melu, eikä korviini kantautunut edes lentomelua.

Kuvauspaikka osoittautui kehnommaksi kuin toivoin. Kitukasvuiset suomännyt tunkivat kuvaan joka puolelta, eikä siistin sommitelman rakentaminen ollut mahdollista. En löytänyt edes yhtään kuvauksellista keloa etualalle, vaikka niitä muualla tuntui olevan joka nurkka täynnä. Pilvet söivät revontulilta tehon ja lopulta näytelmä hiipui muutenkin. Kortille tarttui yksi siedettävä kuva, jossa revontulet loimuavat Otavan suunnalla.

Paluuhiihdolla jäin vielä hetkeksi kuvaamaan järven jäälle. Kuunsirpin ympärille oli muodostunut tavanomainen haloilmiö, 22 asteen rengas.

Yön aikana pakkanen kiristyi -20 asteen tuntumaan. Lähdin muutaman kilometrin mittaiselle aamuhiihdolle pelkkä kamera mukana. Ison Litjojärven eteläpuoleisilla suoaukeilla vierähti vajaat pari tuntia punertavaa aamutaivasta kuvaten.

Lämmittelytauon ja lounaan jälkeen laitoin sukset uudestaan jalkaan. Sisällä lojuessani pilvet olivat kaikonneet ja aurinko loimotti kultaisena matalalla horisontin yllä. Kiertelin järveä kameran kanssa ja etsin samalla iltaa varten sopivaa tonttia revontulikuvaukseen.

Paluumatkalla poikkesin järven rannalla Litjo-ojan suulla sijaitsevalla pikkukämpällä. Vaatimattomaan majaan mahtuisi nukkumaan ainakin pari henkeä , tosin muovilla vuoratusta kämpästä tulvahti aika vahva kosteusvaurion tuoksu. En ehkä itse siinä yöptyisi.

Yksisarvisen mailla

Taivas pysyi kirkkaana pakkasen kiristyessä -25 asteeseen. Seurailin revontuliennusteita. Ei valtavia odotuksia. Illempana käyrissä tapahtui pientä nytkähdystä parempaan suuntaan ja lähdin ulos katsastamaan tilanteen. Kirkas vihreä vyö kaartui jo koko pohjoistaivaan halki.

En jäänyt pönöttämään keskelle jäälakeutta, vaan hiihdin suoraan tiedustelemaani paikkaan järven pohjoispäähän. Siitä saisi etualalle muutaman sopivan puun. Ehdin viritellä jalustan rauhassa ja sommitella klassisia kuvia. Välillä revontulet elävöityivät ja kameralla erottui violettia väriä.

Kun näytelmä näytti tasaantuvan, palasin lähemmäs kämppää. Talviset revontuliyöt saattavat joskus houkutella yksisarvisia laskeutumaan erämaajärville. Kämpän edustalla onnisti:

Tuvalla makoillessani olivat muutamat retkeläiset ahkeroineet tuntikausia upean lumiveistoksen kimpussa. Hatunnosto!

Loppuvalmisteluja

Pakkasen ennustettiin kiristyvän aamulla -30 asteeseen. Aivan niin kylmiä lukemia ei Litjon kämpän mittari näyttänyt, mutta koleaa oli. Puin retkihousujen alle kolmet villahousut ja anorakin alle aluspaidan ja kolme ohutta villapaitaa. Yleensä moinen vaatemäärä olisi ahkion kanssa aivan liikaa, mutta Litokairan uskomattoman helpoissa kantavissa maastoissa ahkio ei tuntunut lisäävän kehon lämmöntuottoa yhtään.

Seitsemän kilometrin taival Porokämpälle sujui nopeasti. Puolimatkassa lounas lapioitiin ruokatermareista vauhdilla kitaan, pitkää taukoa ei pystynyt hyytävässä kylmyydessä pitämään.

Porokämpältä oli juuri lähdössä kaksikko – ainoat kohtaamamme ihmiset koko retkellä. Heti kämpälle päästyämme aloitimme lähtövalmistelut. Lunta sulatettiin ämpäritolkulla, jotta jokaikinen pullo ja kattila saatiin täyteen nestemäistä vettä. Operaatiolla pyrittiin nopeuttamaan aamutoimia.

Muuttunut reittisuunnitelma johti nimittäin tilanteeseen, jossa viimeiselle päivälle jäi hiihtomatkaa yli 15 kilometriä. Kello 17 Asmuntin kylän pysäkille saapuvaan bussiin olisi pakko ehtiä.

Karttaharjoitusten jälkeen laskin hiihtoajaksi 7,5 tuntia. Suo-osuuksilla karavaani saattaisi liikkua vauhtia 2,5-3 km/h, mutta muutamat lyhyet metsäosuudet ja ojien ylitykset voisivat kestää hyvinkin kauan. Siihen päälle kaksi tunnin ruokataukoa ja tunti muita taukoja tekee tulokseksi 10 tuntia. Lisäksi vielä tunti marginaalia tavaroiden pakkaamiseksi bussimatkalle. Matkaan olisi lähdettävä kello 6.00, herätyskello soisi 4.00.

Kämpälle ei näyttänyt tulevan muita, joten ahtauduimme kaikki sinne. Isolla porukalla liikkuessa on epäkohteliasta vallata pieniä kämppiä kokonaan, joten olisimme laittaneet kamiinateltan pystyyn, jos tuvalle olisi tullut lisää väkeä. Se olisi tosin merkinnyt vielä tuntia aikaisempaa herätystä.

Olimme kaikki syvässä unessa jo kello 21. Myöhään illalla olin näkevinäni unen läpi, kun kämpän pihalla heilui otsalamppu. Olin kuulevinani myös nuotion rätinää. Aamulla haamusta ei näkynyt jälkeäkään. Toivottavasti mystinen pakkasyön retkeilijä ei ollut kovasti kylmissään, olisi hänelle toki löydetty yösija kämpästä jos olisi tarvinnut.

Paluumarssi Asmuntiin

Aiempina aamuina emme olleet pitäneet kiirettä aamutoimissa. Saatoimme kuhnailla kolmekin tuntia ennen kuin koko jengi saatiin liikkeelle. Miksipä kiirehtiä, jos ei ole pakko.

Nyt oli toinen ääni kellossa. Suihkina vain kuului, kun tavarat pakkautuivat ahkioihin ja vesikattila toisensa jälkeen kiehautti aamupuuroihin, vesipulloihin ja ruokatermareihin tarvittavaa nestettä. Sisäinen insinöörini katseli tyytyväisenä itsestään organisoitunutta sutjakasta toimintaa. Jokainen oli suksilla jo 10 minuuttia ennen sovittua lähtöaikaa.

Hiihdin letkan edellä kartan ja kompassin kanssa. Kärkijoukkoon otettiin lisäksi toinen kartallinen henkilö sekä kevyen rinkan kanssa hiihtävä vahvajalkainen ladunavaaja, jota voisi käyttää uppolumessa kärkihiihtäjänä. Joukon hitaimmat hiihtäjät asetettiin letkan keskelle, jotta he eivät jäisi jälkeen. Peräpään valvojina toimi viikon aikana vakaan tasaista vauhtia hiihtänyt reipas kaksikko, jonka väsähtämistä kesken matkaa pidin epätodennäköisenä.

Pakkasta oli 25 astetta ja hyytävän viiman kanssa se alkoi tuntua varsin purevalta. Seurailin vähän aikaa vanhaa latu-uraa, kunnes havaitsin sen kaartavan liiaksi kaakkoon. Pilkkopimeässäkin voi avosoilla hahmottaa paikan yllättävän hyvin, kunhan vain näkee metsäsaarekkeiden ääriviivat. Sammutettuani lampun huomasin olevani keskemmällä suota kuin oli tarkoitus. Jouduin muuttamaan aavistuksen reittiä ja tähtäämään eri metsäsaarekkeiden väliin. Sokkeloisen Kuivauslamminmaan keskellä vilkuilin vähän GPS-laitetta, jotta pahimmat metsät voitiin kiertää.

Ensimmäinen tauko pidettiin Polveksenojalla. Sen ylitys onnistui pääosin ahkioita irrottamatta, kun sopivan loivaan kohtaan lapioitiin lisää lunta sillaksi. Sitten Korpijärvensuon yli, lyhyt metsäosuus ja jälleen suota hamaan ikuisuuteen. Tuore talvitieura ojineen oli ilmestynyt maastoon ja aiheutti pientä ahkiosäätöä. Suo-osuuksien jälkeen oli vuorossa lounastauko ennen Korpijoen ylitystä.

Koukkasimme etelään metsän puolelle etsimään ylityspaikkaa noin 3 metriä leveästä joesta. Sopivan loiva ja jäinen kohta löytyi. Ahkiot täytyi ottaa irti ja kiskoa käsin yli, mutta selvisimme ilman isoja pulmia.

Etenimme ojitetun suon viertä Ranuan ja Pudasjärven rajalle, jossa kulkee avoin talvitieura. Sitä pitkin olisimme päässeet aina varsinaiselle tieosuudelle saakka, mutta pidimme yllä retki-illuusiota vielä hetken kiertämällä suon kautta. Kymmenen kilometriä hiihdettyämme kiipesimme ojan yli metsäautotielle.

Loppu sujui tietä myöten liiankin vauhdikkaasti. Jätimme toisen lounastauon väliin ja saavuimme bussipysäkille kolmisen tuntia ennen bussin tuloa. Kun luvusta poistetaan suunniteltu tunnin marginaali ja pitämättä jäänyt tunnin lounastauko, hiihdimme tunnin odotettua nopeammin.

Onneksi paikallinen isäntä tuli tarjoamaan polttopuita ja saimme tehdä tulet kuusen alle pysäkin viereen. Hänelle suuret kiitokset!

Yhteenveto

• 1 yö kylmässä teltassa, 2 yötä kamiinateltassa, 3 yötä autiotuvissa.
• Hiihtoa ahkion kanssa 48 km ja ilman ahkiota noin 15 km.
• Reitti: Teerilammensuontie – Porokämppä at – Haaramaan laavu – Litjo at – Porokämppä at – Asmunti.

Litokaira osoittautui maineensa veroiseksi. Eteläiseen sijantiinsa nähden uskomattoman hiljainen ja erämainen alue soveltui erinomaisesti vuoden pimeimmän ajan retkikohteeksi. Aukeilla soilla liikkumisen vapaus on täydellisempi kuin lähes missään muualla, enkä ole koskaan retkeillyt helpommassa hiihtomaastossa. Ahkio oli painavampi kuin millään aiemmalla retkellä, mutta tuntui höyhenenkevyeltä. Litjon ja Porokämpän autiotuvat sai mukavan lämpimiksi kovillakin pakkasilla.

Keskimääräistä selvästi paremmat sää- ja keliolosuhteet korostivat retken helppoutta entisestään. Kauneimmissa unissakaan en olisi uskaltanut toivoa täydellisen hankikannon ja kirkkaan pakkassään yhdistelmää. Salaa olen vähän pettynyt, etteivät ennusteet -35 asteen pakkasista aivan toteutuneet.