Yksi Kemiönsaarelle muutossa epäilyttäneistä asioista oli, miten kestäisin lounaisrannikon lauhoja talvia. Pääsisinkö lainkaan hiihtämään, jäätyisikö edes meri koko talvena? Enpä olisi arvannut, että heti ensimmäisenä talvena hiihtokelit alkavat joulukuun alussa. Vuodenvaihteen tienoilla koko Suomea koetteli 2000-luvun kovin pakkasjakso, josta osansa sai myös maan lounaisnurkka.

Mitä kireämpi pakkanen, sitä komeammat kuvauskelit. Vietin kaikki pakkasjaksolle osuneet vapaapäivät kuljeskellen kameran kanssa rannikolla, metsissä tai koskien äärellä. En vielä hallitse uuden kotiseutuni luonnon kaikkia kujeita, joten välillä olin aivan väärässä paikassa väärään aikaan. Niilläkin retkillä syntyi kuvia.

Myöhässä rannikolta

Uudenvuodenaattona, pakkasjakson ensimmäisenä aamuna, päätin lähteä auringonnousun aikaan kauas rannikolle. Tarkoituksena oli kuvata auringon kultaamaa merisavua. Pahaksi onneksi edellisenä päivänä auton ikkunoihin oli satanut alijäähtynyttä vettä, joka oli jäädyttänyt kaikki lasit täyteen uskomattoman tiukkaa panssarijäätä. Tuntia myöhemmin skrapasin edelleen laseja kotipihassa, eikä toivoa ehtiä kuvauspaikoille ajoissa ollut.

Päästyäni vihdoin matkaan vaihdoin hieman kuvauskohdetta. Jäin lähemmälle rannalle kuvaamaan toiseen suuntaan. Sinnekin matka kesti ikuisuuden, sillä lumihankeen oli jäätynyt kova kuori, joka juuri ja juuri murtui joka askeleella. Auringonnousu ei länsirannalle näkynyt, mutta laskeva Kuu komeili ohuen riitekerroksen saaneen meren yllä.

Seuraavaksi kiipesin läheiselle korkealle näköalakalliolle. Kuvaaminen ei maistunut, koska olin edelleen mielestäni väärässä paikassa, vaikka edessäni aukeni upea aamuauringon kultaama näkymä merelle.

Parhaiden valojen mentyä ohi maltoin ihailla saaristomäntyjä ja kävellä polkua pidemmälle rantaan. Lähempänä puoltapäivää pääsin vihdoin suunnittelemalleni kuvauspaikalle. Se ei olisi ollutkaan yhtä toimiva kuin luulin, koska yllättäen edes melko suojaiseen paikkaan ei ollut muodostunut yhtään kuvauksellisia jäälauttoja. Oikeastaan aamuinen kuvauspaikkani oli ollut sittenkin aivan kelvollinen.

Paluumatkalla löysin vielä yhden rannan, jossa meri oli jäätynyt hauskasti ohuille laatoille. Sekin oli valon kannalta väärällä puolella, mutta paremman puutteessa kelpasi.

Kauriiden jäljillä

Seuraavana päivänä ei huvittanut lähteä autolla yhtään mihinkään sulateltuani panssarijäätä koko edellisen illan. Vaan olisihan kuvauspaikkoja kävelymatkan päässäkin. Pakkasin kamerarepun ja lähdin jalkapatikassa kiertelemään lähimetsiä ja järvien rantoja. Kauaa ei tarvinnut kulkea, kun kuulin lähistöltä askelia: tutut kolme metsäkaurista!

Eräänä sumuisena syysiltana kirjaimellisesti törmäsin näihin taajaman liepeillä pyöriviin kauriisiin. Olin menossa kävellen urheiluhallille, kun yhtäkkiä keskellä kävelytietä seisoin alle metrin päässä hölmistyneestä kauriista, joka ei ollut huomannut saapumistani sumun keskeltä. Nyt mukanani oli kameroita, ja kovakuorisella hangella oli mahdotonta kulkea hiljaa. Niinpä kauriit väistivät jo kaukaa.

Kävelin eteenpäin ja maastouduin näkösuojaan kalliolle, josta pystyi seuraamaan tilannetta useisiin suuntiin. Eipä aikaakaan, kun näin kauriiden saapuvan läheiseen laaksoon. Tietenkin ne valitsivat kaikista maailman paikoista pimeimmän mahdollisen notkon. Aikani sopivaa kuvauslinjaa haettuani kauriita alkoi osua risujen keskellä edes siedettävälle kohdalle, yksi jopa osin valospottiin. Valitettavasti risujen määrä ympärillä oli kaamea.

Kauriita odotellessani tähtäilin myös viereisessä puussa kiipeillyttä puukiipijää. Se oli sentään paremmissa valoissa, mutta tuttuun tapaan kiersi pian puun väärälle puolelle.

Aamutaivas kylällä

Tuskaisen pitkät arkipäivät kuluivat töiden parissa. Onneksi osa niistä oli pilvisiä, niin harmitti vähemmän istua tietokoneen ääressä. Loppiaisena koitti vapaus. Tein jälleen kävelyretken kylän lähimaastoissa. Aamutaivas hehkui värikkäämpänä kuin kertaakaan aiemmin pakkasjaksolla.

Etsin kauriita ja muuta kuvattavaa, mutta aamuvalot hiipuivat pilveen. Kauriistakaan ei näkynyt jälkeäkään. Oli aika punoa juonia seuraavalle päivälle, josta ennustettiin kirkasta ja koko talven kylmintä.

Perniön koskilla

Viimeinen pakkaspäivä valkeni kirkkaana ja kylmänä. Rannikollakin lämpötila laski ensimmäistä kertaa alle -20 asteen rajan. Olin suunnitellut ajavani auton kunnolla lämpimäksi viikon pakkasessa seisomisen jälkeen, joten lähikohteiden sijaan matkasin pois saarelta.

Kemiönsaaren monipuolisessa luonnossa on yksi puute: kunnollista isoa jokea koskipaikkoineen ei ole. Heti mantereen puolella Salon seudulla sijaitsee kuitenkin useita toinen toistaan upeampia koskia.

Yksi komeimmista on Perniön lähellä sijaitseva Latokartanonkoski. Päästyäni perille näytti auton mittari jo -27 astetta. Koski virtasi varsin vuolaana pakkasjaksosta huolimatta. Latokartanonkosken eteläpuolella sijaitsee ikävän korkea kallioinen mäki, joten sydäntalven matalalta paistava aurinko ei pääse paistamaan koskelle. Arvasin tämän ongelman maastokartasta, mutta halusin silti nähdä näyttävän kosken, jonka veroisia ei yhtä lähellä kotia olisi ollut. Pakkanen oli huurruttanut koskea reunustavat puut valkoisiksi hattarahahmoiksi.

Koskialueen parhaat palat tavoittaa lyhyellä merkityllä reitillä, joka osoittautui yllättävän monipuoliseksi. Koskea ja sitä ympäröivää luontoa pitää käydä katsomassa myös kevätasussaan.

Sen verran kultaisten valojen puuttuminen jäi kaivelemaan, että päätin samalla reissulla katsastaa vielä Perniön pohjoispuolella sijaitsevan Pohjankosken. Helposti tienvarresta tavoitettava koski laskee lounaaseen päin, joten valon suunta olisi selvästi parempi kuin Latokartanonkoskella. Kummoisesti retkeiltävää peltojen välissä virtaavalla koskella ei ole, valokuvattavaa kyllä.

Perillä odotti yllätys: koski oli miltei kokonaan jäässä, eikä kapeasta lirusta noussut kuin vaatimaton höyrypatsas. Aurinkokin jäi juuri vähän katveeseen, eikä paistanut kunnolla jokiuomaan. Eikö nyt mikään voi näillä pakkasilla onnistua!

Loppuhuipennus merellä

Koskiretki oli mennyt valojen puolesta osittain pipariksi, mutta kaupassa käynnin ja pikaisen kotilounaan jälkeen valoisaa aikaa jäi vielä hetki. Ajelin tutuille lähirannoille katsastamaan, vieläkö merisavuja olisi tarjolla.

Meri, joka oli viikkoa aiemmin lainehtinut täysin avoimena, olikin nyt yllättäen jäätynyt kokonaan umpeen. Ei toivoa merisavuista. Jos viikkoa aiemmin olin hieman liian aikaisin paikalla, nyt olin myöhässä.

Olin kuitenkin parhaiden iltavalojen aikaan Saaristomeren kansallismaisemien äärellä. Kovin montaa hienompaa asiaa maailmassa ei ole, joten unohdin merisavuista valittamisen ja nautin kaikesta näkemästäni. Kiipesin yhdelle näköalakallioista hörppimään kuumaa juotavaa termarista. Uuden ja joitain päiviä vanhemman jään raja näkyi selvästi merellä.

Tuuli oli tyyntynyt täysin, ja vaikka pakkasta oli edelleen 17 astetta, tuntui sää hämmentävän lämpimältä aamuun verrattuna. Laskeva aurinko värjäsi mäntyjen latvoja ja kaukaisia saaria punertavaan valohuntuun. Ehkä kuvausviikko ei sittenkään ollut aivan turha, vaikka onnistuin tuhrimaan kaikki tilaisuudet ykkösluokan pakkashöyrykuviin.

Iltahämärissä ennen autolle paluuta näin jotain ruskeaa ja sulavaliikkeistä loikkivan jäällä. Äkkiä kamera takaisin repusta! Saukkohan se kaukaisuudessa viiletti.