Vuoden 2021 merkittävin kuvausreissuni ajoittui touko-kesäkuun vaihteeseen. Yhdeksän pohjoisessa vietetyn päivän aikana syntyi yli 10 000 valokuvaa, joista riittää materiaalia ainakin yhteen tulevaan tietokirjaan ja pariin lehtiartikkeliin. Aikaa jäi myös hupikuvauksiin, ja reissun huipentumana pääsin pariksi vuorokaudeksi kiertelemään Utsjoen tunturiylänköjä. Samalla uusi peilitön kalustoni Canon R6 + RF 100-500 mm f/4.5-7.1L IS USM tuli testattua kunnon kenttäolosuhteissa.

Kolme vuotta sitten samoilla seuduilla hyinen Jäämeren tuuli puhalteli lähes myrskylukemissa ja lumikuurot seurasivat toisiaan. Nyt sää oli tyyni ja lämpötila huiteli 20-25 asteen tienoilla. Kun hyttysiäkään ei vielä juuri näkynyt, retkeilyolosuhteet olivat mukavammat kuin koskaan. Mukavaa leirielämää maastosta ei tosin varsinaisesti lähdetty etsimään, vaan edessä oli tuntikausien kuvaussessioita patikoiden, kontaten ja ryömien.

Kolmen hengen seurueemme alkumatka taittui mönkijäuria seuraten, sitten katoavia poronpolkuja ja omia reittejä tunturikoivikkoon lähelle Paistunturin erämaan rajaa. Ensimmäiset tunturikihut ja punakuirit kiitivät ohi jo ensi metreillä. Tunturikoivuista kuului sinirinnan taiturimaista lurittelua.

Maasto alkoi olla jo varsin kuivaa muutamia sulamisvesilammikoita ja lumilaikkuja lukuun ottamatta. Alempana lunta oli vain harvoissa varjopaikoissa, tunturissa vähän enemmän.

Tuskin oli telttoja saatu pystyyn, kun lähilampareesta löytyi kiikarilla muutamia pikkuruisia vesipääskyjä, eräitä pohjoisen hienoimmista lintuaarteista. Muutama suokukko näkyi soidintamassa kaukana palsakummun päällä. Ensimmäisen vesipääskylammelle suunnatun ryömintäsession tulokset jäivät vaatimattomiksi. Erämaa on iso ja linnut pieniä, eikä mikään millimäärä tuntunut riittävän.

Seuraavaksi kiipesimme lumilaikkujen yli läheiselle tunturinyppylälle. Kauempana rinteellä näkyi tunturikihupari ilmeisesti pesintäpuuhissa, siitä oli syytä pysyä kaukana. Kapustarinta päätyi kuvaan vähän lähempää.

Lyhyen päivällistauon jälkeen lähdimme patikoimaan muutaman kilometrin päähän Paistunturin erämaahan. Matkalla syvän suopuron ylitys oli vähällä mennä vaikeaksi, kunnes äkkäsimme rannalla muutamia kaatuneita koivunrunkoja, joista pystyi asettelemaan kohtalaisen vakaan siltahäkkyrän. Kevätpukuinen koirasriekko päkätteli pounikossa ja päätyi kuvaankin, joskin hieman risukkoisessa kohdassa.

Piilouduimme kuvauskaverini kanssa palsasuon laitaan kummun taakse. Suokukot soidintivat kaukana, mutta ohilentäviä yksilöitä eksyi säännöllisesti kuvaussektoriin, samoin kuin punakuireja ja liroja. Nyt sai R6:n maaginen silmätarkennus näyttää parastaan. Hyvin nopeissa tilanteissa ei ehtinyt muuta kuin sohaista kameraa oikeaan suuntaan ja luottaa silmätarkennukseen. Tarkennuksen osumaprosentti oli 75-80 % – vanhalla kalustollani se olisi lähennellyt nollaa etenkin silloin, kun taustalla oli muuta kuin taivasta.

Entä sitten RF 100-500? Valovoima ei yöttömässä yössä loppunut kesken, mutta täyskennolla 500 mm polttoväli ei valtavan pitkä ole. Huipputerävä lasi kestäisi varmasti 1.4X jatkeen, mutta en ole ihan vakuuttunut, olisiko 700 mm f/10 enää käytännössä järkevä tötterö.

Aika kului ja linnusto näytti siirtyvän enemmän eri osaan suota. Jatkoimme matkaa takaisin leiriin samalla parhaiden yöttömän yön valojen maisemia kuvaten.

Näin pohjoisessahan valo ei missään vaiheessa lopu kokonaan, vaan aurinko vain käväisee matalalla ja nousee sitten uudestaan. Kun saavuimme yhden aikaan yöllä leiriin, nukkuminen ei luonnollisesti ollut ensimmäisenä mielessä. Upeista puitteista ja kohtalaisen hyvistä tilanteista huolimatta maailmanluokan kuvat olivat edelleen ottamatta.

Vaihtoehtoina olisi ollut ryömiä vesipääskylammelle tai kiivetä tunturiin. Jälkimmäinen vaihtoehto kuulosti paremmalta: jos mitään lintuja ei näkyisi, maisemat ainakin olisivat upeammat kuin lammen rantaturpeesta katsottuna.

Kesken nousun kuvauskaveri äkkäsi kiikarilla kanalinnun pään ylhäältä rinteestä. Naaraskiirunahan siellä käppäilee! Alkoi hidas hivuttautuminen. Tätä ei saisi mokata, sillä parempaa tilannetta ei enää näillä valoilla tulisi. Rinne tarjosi aluksi näkösuojaa konttailuun, sitten oli siirryttävä ryömimään aivan varvikkoa hipoen. Metri metriltä pääsimme lähemmäs kuvausetäisyyttä kiirunan katsellessa rauhallisena.

Yön myötävalo osui mainiosti lintuun ja muistikortit täyttyivät tasaiseen tahtiin. Kun lintu kerran suostui yhteistyöhön, peruutimme parikymmentä metriä alaspäin ja ryömimme vastavalon puolelle. Lintu aloitti ruokailun lähivarvikossa ja istui sitten taas hetkeksi paikalleen. Äänetön elektroninen suljin lauloi ja kuvia syntyi. Vai voiko sitä laulamiseksi kutsua, jos ääntä ei lähde?

Kun kaikki variaatiot oli kuvattu, alkoi väsymys hiipiä kehoon. Hetken ajan kasvoin osaksi tunturinrinteen variksenmarjamattoa, katselin kultaisena hohtavaa aamuyön aurinkoa ja ihailin melkein kosketusetäisyyden päässä tepastelevaa kiirunaa.

Hoipuimme alas teltoille ja pääsimme lopulta puoli neljän aikaan nukkumaan. Aamulla herättyäni en ollut varma, oliko öinen kiirunasessio oikeasti tapahtunut vai sittenkin vain toiveunta. Ryömimisestä kipeät keskivartalon lihakset muistuttivat, että kaikki oli kuin olikin totisinta totta.

Seikkailuja Kaldoaivissa

Keskipäivän autosiirtymän ja Tenojoen rannalla syödyn lounaan jälkeen jalkauduimme maastoon toisella puolen Utsjokea. Edessä oli jälleen jokunen kilometri rinkan kantamista kuvauspaikoille.

Laitoin tällä kertaa kokeeksi jalkaan kevytretkeilijöiden suosimat polkujuoksulenkkarit: sää oli niin lämmin, ettei jalkojen kastumisesta varmasti olisi isompaa haittaa. Otin varalta leirisukiksi Sealsinzin kalvosukat, jos tarvitsisi yöllä seisoskella tai konttailla pidempään märässä maastossa. (Muovipussit olisivat tosin ajaneet saman asian.)

Mönkijäuran ja poluttoman varvikon jälkeen pääsimme Kaldoaivin erämaan puolelle. Kivien ja kumpareiden täplittämästä maastosta löytyi lopulta sentään telttapaikka pieneltä, tasaisemmalta koivikkosaarekkeelta. Ympärillä sijaitsi monipuolista maisemaa: puutonta ylänköä, koivuja, erikokoisia lampareita, palsasuota ja isompi järvi. Tunturikihut lentelivät jälleen kaukana leirin ympärillä.

Ramppasimme illan aikana ympäriinsä kilometritolkulla ilman mainittavia onnistumisia. Lintuja näkyi kyllä kaukaa, mutta kuvaustilanteet olivat tiukassa. Lopulta koirasriekko seisoskeli kummulla, jota pystyi lähestymään konttaamalla suojaisaa reittiä. Pahaksi onneksi vaivaiskoivut peittivät parhaan sektorin. Sitten riekko päästeli ilmoille tutun päkätyksen ja nytkähti samalla hitusen eteenpäin, pois varpujen takaa. Työvoitto!

Ilta alkoi kääntyä yöksi ilman todellista huipputilannetta. Tuuli tyyntyi ja äkkäsimme lähilammelta muutaman vesipääskyn saalistamassa vedenpinnalla pyöriviä hyönteisiä. Lammen toinen ranta hyllyi vetisenä suona, johon ei ollut mahdollisuutta ryömiä. Toisella puolella sen sijaan saattoi asettautua pienten kumpujen väliin. Ensin tarjolla oli tavia tunturimaisemassa, vesipääskyt pysyttelivät kaukana.

Vesipääskyt pörräsivät saavuttamattomissa lammen keskellä, kunnes osa niistä alkoi äkkiä lipua lähemmäs. Pian yksi pikkukahlaajista ui rannan tuntumaan vain metrin päähän! Kuvauskulma oli erittäin hankala ja varjoisa, mutta elättelin toiveita vesipääskyjen siirtymisestä pari metriä keskemmälle.

Pian kaksi vesipääskyä lipui parhaaseen sektoriin. Toinen päätyi taidekuviin keskiyön auringon valaisemien suopursujen läpi. Vielä kun olisi pikkuisen päässyt lähemmäs vedenpintaa parhaan kuvakulman saamiseksi.

Sitten kuului ”pppprrrrrrt” ja salamannopeasti linnut pyrähtivät päällekkäin. Katselin epäuskoisena tilannetta ja painoin kameran laukaisimen pohjaan tykittämään kuvia 20 kuvan sekuntivauhdilla. Näillä pohjoisen luonnon jalokivillä olisi ollut koko tuhansien neliökilometrien laajuisen erämaan verran tilaa lemmenleikeilleen, mutta ne päättivät esiintyä juuri minun kamerani edessä.

Yhdeksän sekuntia myöhemmin kaikki oli ohi, ja vesipääskyt poistuivat juhlallisesti paikalta. Keskiyön mentyä kiersimme vielä pienen lenkin palsasuon äärellä. Yksinäinen suokukko soidinsi palsakummulla sivuvastaisessa valossa, mutta millit loppuivat vähän kesken.

Kuvausyö jatkui vielä hetken: seuraavaksi lähelle ilmestyi kapustarintapari. Väsymys alkoi jo painaa kontatessani vielä kerran laukaisuetäisyydelle. Kuvausyrityksen jälkeen kävelin melkein silmät kiinni teltalle, ettei mitään kuvattavaa vain enää tulisi vastaan.

Yhteenveto

Canon R6 ja RF 100-500 osoittautuivat juuri sellaisiksi laitteiksi, jotka ovat parhaimmillaan pitkillä retkillä pohjoisen kesäyössä. Keveys ja peilijärkkäreihin verrattuna ylivertainen tarkennusjärjestelmä olivat kuin luodut juuri näihin oloihin. Silmätarkennus toimi varsinkin nopeissa lentotilanteissa jopa paremmin kuin olisin etukäteen osannut uskoa.

Kilpailija Sonyn valttina on FE 200-600mm f/5.6-6.3 G OSS, jonka lisämillit ja pieni valovoimaetu olisivat joskus paikallaan. Toisaalta 100-500 mm mahdollistaa paremmin maisemakuvat, joten saattaisin valita sen, vaikka Canonilla olisi Sonya vastaava 200-600 mm tele.

Pimeät telezoomit eivät varsinaisesti ole mitään kermaisten taustojen bokeh-monstereita, mikä näkyy hieman sotkuisina taustoina. Ajoittain rakas ja raskas 300 mm f/2.8L IS olisi ollut paikallaan, jos sen vain jaksaisi kantaa perille asti.

Akkuja kului intensiivisessä kuvauksessa noin kaksi päivässä, eli yhdellä akulla pärjäsi käytännössä kuutisen tuntia. Kuvamäärissä mitattuna tämä tarkoitti 1500-2000 kuvaa, mutta mittari on huono. Jos kuvaa sarjatulella 20 kuvaa sekunnissa, yhdellä akulla saa toki kuvattua suurelta kuulostavia määriä. Siinä missä vanhalla peilikalustollani pärjäsin viikon kuvausreissun noin 2-3 akulla, nyt niitä olisi tarvittu ilman välilatauksia 7-9 kpl. Jos kaikki päivät olisivat koostuneet Utsjoen ylänköjen kaltaisista 12 tunnin kuvausmaratoneista, määrä olisi vieläkin suurempi. Virtapankki ja USB-laturi sekä latausmahdollisuus autossa pelastivat tilanteen.

Aamulla Kaldoaivissa olo oli kaikkensa antanut. En kyennyt aluksi nousemaan makuupussista kuin sen verran, että sytytin kaasukeittimen teltan absidissa. Paluumatkalla autolle askel ja mieli tuntuivat kuitenkin kevyiltä. Yöttömän yön tunturiylängöt antoivat kaiken, mitä olin toivonut. Täydelliset säät ja keskiyön valot olisivat jo itsessään riittäneet tyytyväisyyteen, mutta huikeana bonuksena sain molempina öinä katsella ja kuvata pohjoisen hienoimpia lintuja aivan lähietäisyydeltä.